Varvaskävelyn ajatellaan olevan normaali fysiologinen ilmiö lapsen opetellessa kävelemään. Varvaskävelytaipumuksesta voidaan puhua siinä vaiheessa, kun lapsi kävelee enimmäkseen päkiäpainotteisesti vielä kuusi kuukautta itsenäisen kävelyn oppimisen jälkeen.
Tavallisin syy varvaskävelyyn on niin sanottu hyvänlaatuinen varvaskävely ilman varsinaista sairautta. Tällaislla lapsilla kehitys on yleensä normaalia ja kävely symmetristä. Varvaskävelijöillä esiintyy kuitenkin usein aistisäätelyn pulmia, esimerkiksi jalkapohjan kosketusherkkyyttä.
Jos varvaskävely jatkuu pitkään, nilkkanivelen koukistusliike saattaa rajoittua, jolloin kävelymallin tahdonalainen korjaaminen ei välttämättä enää onnistu. Jatkuva varpailla kävely rasittaa niveliä ja saattaa aiheuttaa kipuja alaraajoihin ja alaselkään. Jalat väsyvät herkästi rasituksessa. Tavallista on, että jatkuva päkiäkuormitus muokkaa jalkaterien etuosia leveiksi ja vähemmän kuormitusta saavat kantapäät jäävät pehmeiksi ja suipoiksi, mikä saattaa vaikeuttaa sopivien jalkineiden löytämistä.
Suurella osalla varvaskävelijöistä kävelymalli normalisoituu itsestään esikoulu- tai kouluikään mennessä kävelyn vakiintuessa ja painon lisääntyessä.
Varvaskävelyn vaikeusaste määritellään arvioimalla, miten suuren osan ajasta lapsi kävelee varpaillaan:
alle 25 prosenttia
25–50 prosenttia
50–75 prosenttia
75–100 prosenttia.
Pelkkä perusterveydenhuollon seuranta ilman erityisempiä hoitoja riittää, jos varvastusta on alle 50 prosenttia ajasta.