Lapsen CP-vamman liitännäisongelmat

CP-lapsella voi esiintyä kasvojen, suun ja nielun motorisen säätelyn vaikeutta ja tuntopoikkeavuuksia. Ongelmat näkyvät ruuan käsittelyn tai nielemisen vaikeudessa tai suun seudun tuntoyli- tai aliherkkyyksissä.

Ruokailutilanteessa on otettava huomioon lapsen motoriset ja sensoriset valmiudet, syömisen tehokkuus ja turvallisuus. Syömistä voidaan helpottaa muun muassa ruokailutilanteen rauhoittamisella, oikeilla syömisasennoilla ja -tekniikoilla, ruokien sopivilla koostumuksilla ja tarvittavalla fyysisellä tuella.

Syömisvaikeuden lisäksi CP-lapsilla voi esiintyä tavallista enemmän refluksia tai oksentelua. Näiden pulmien seurauksena painonnousu voi olla heikkoa. Mikäli suun kautta syöminen ei ole riittävää tai turvallista, ravitsemus voidaan toteuttaa myös PEG-ravitsemusletkun avulla vatsanpeitteiden läpi suoraan vatsalaukkuun.

Kaikki CP-lapset, jotka eivät liiku normaalisti, ovat suuressa riskissä sairastua osteoporoosiin. Nykysuosituksen mukaan osteoporoosiriskissä olevien potilaiden asianmukaisesta kalsiumin ja D-vitamiinin saannista tulee huolehtia.

Käytännössä tämä tarkoittaa kalsiumlisää, 500–1000 mg päivässä potilaan iästä riippuen. D-vitamiinilisän määräksi suositellaan kaikille riskiryhmän potilaille D3-vitamiinia 20 μg/vrk eli 800 IU ympärivuotisesti.

Tutkimusten mukaan CP-lapsista 20 prosenttia kärsii uniongelmista. Univaikeuden taustalta voi löytyä muun muassa kuuloyliherkkyyttä, refluksitautia tai aivoperäisiä kohtauksia. Vaikeavammainen lapsi ei itse kykene asentoaan vaihtamaan ja vaatii vanhemman avun asennonvaihtamiseen.

Nukahtamisvaikeudet ja yöheräilyt vievät nopeasti lasten ja heidän vanhempiensa voimavaroja. On erittäin tärkeää pyrkiä selvittämään univaikeuksien syyt mahdollisimman nopeasti.

Aina, kun lapsella on aivovaurio, siihen liittyy kohonnut riski aivoperäisiin kohtauksiin. Epilepsian riski CP-vammaisilla on 25 prosenttia. Lapsilla, joilla on spastinen tetraplegia, epilepsian ilmenemisriski on selvästi suurempi, jopa yli 50 prosenttia. Hemiplegialapsista noin 30 prosentilla on riski saada epilepsiakohtaus.

Aivojen sähköistä toimintaa mittaava aivosähkökäyrä eli EEG tehdään aina, kun herää epäily aivoperäisistä kohtauksista.

Suurimmalla osalla cp-vammaisista älyllinen kehitys on normaalia, mutta kehitystaso voi vaihdella normaalista kehitysvammaan. Joillakin vamma ilmenee vain pienenä toimintahäiriönä, toisilla vaikeana monivammaisuutena. Cp-oireistojen monimuotoisuudesta johtuen, kognitiivisen kehitystason arvioiminen eli psykologin arvio voi olla vaikeaa. Osa cp-lapsista ei pysty liikuntavammansa takia tekemään psykologisten testien hienomotorisia ja silmä-käsikoordinaatiota vaativia tehtäviä lainkaan. Suoriutuminen on usein epätasainen.

Valtakunnallinen suositus on, että ensimmäinen psykologin arvio tehdään viimeistään 4–5-vuoden iässä.

Koulun aloittamisen jälkeen psykologin arvio tehdään tarvittaessa.

Cp-vamma voi vaikeuttaa puheen tuottoon tarvittavien lihasten tahdonalaisia liikkeitä, jolloin ääntämisestä tulee epätarkkaa, kankeaa tai puuromaista. Äänen ja hengityksen koordinaatiossa voi olla vaikeutta, äänenvoimakkuus voi olla heikko ja puhenopeus hidasta. Tätä kutsutaan dysartriaksi.

Kaikki cp-vammaiset lapset eivät opi puhumaan ja tarvitsevat puhetta tukevia ja korvaavia kommunikointimenetelmiä (AAC – Augmentarive and Alternative Communication). Kommunikointimenetelminä voidaan käyttää muun muassa kuvia, viittomia, puhelaitteita, kommunikointikansioita, erilaisia hiirellä, kosketuksella tai katseella käytettäviä laite- ja tietokonesovelluksia. Menetelmien käyttöönottoa suunnitellaan kullekin cp-vammaiselle yksilöllisesti ottaen huomioon muun muassa lapsen kognitiiviset, motoriset ja näönkäytölliset haasteet.

CP-vammaisilla on hyvin usein kuuloyliherkkyyttä, mikä voi epämiellyttävänä tuntemuksena aiheuttaa itkuisuutta. Etenkin kovat ja yllättävät äänet usein pelottavat. Tutkimusten mukaan kuulon alenemaa tai kuuroutta esiintyy noin 4 %:lla CP-vammaisista. Kuulo tulee tutkia, jos on epäilyä kuulovammasta.

Normaali näkeminen muodostuu toiminnallisista osa-alueista, joita ovat esimerkiksi silmien näöntarkkuus, seuraamisliike, värinäkö, silmän ja käden yhteistoiminta sekä kolmiulotteinen (avaruudellinen) hahmottaminen. Normaali näöntarkkuus ei poissulje aivoperäistä näkövammaa.

Ruuhkautumisilmiö, eli vaikeus erottaa tiheässä olevia kohteita toisistaan, on yleinen aivoperäisissä näkövammoissa. Ympäristö sisältää paljon erilaisia näköärsykkeitä ja monisisältöistä kuvatietoa, joten ruuhkautuisilmiö voi vaikeuttaa arjessa selviytymistä, liikkumista ja lukemaan oppimista.

Puutteellinen näkö vaikeuttaa mm. tilan hahmottamista sekä silmä-käsi yhteistyötä. Henkilöiden näönvarainen tunnistaminen on merkittävä taito, ja sen vaikeudet hankaloittavat sosiaalista kanssakäymistä.

Jotkut lapset voivat olla vaikeasti näkövammaisia siitä huolimatta, että heillä on esimerkiksi normaali näöntarkkuus, silmien kontrastiherkkyys tai näkökenttä. Jopa 50–75 %:lla CP-vammaisista lapsista on näönkäytön ongelmia.