Bilirubiinia syntyy punasolujen hajoamisen seurauksena. Lisäksi vastasyntyneen suolen täyttävä mekonium (ensimmäinen uloste) sisältää runsaasti bilirubiinia, jota imeytyy suolesta muualle elimistöön. Tavallisesti maksa hajottaa bilirubiinia, mutta vastasyntyneen – ja erityisesti ennenaikaisesti syntyneen – lapsen maksa on epäkypsä ja sen kyky hajottaa bilirubiinia on alentunut. Hyvin korkea bilirubiinimäärä elimistössä voi johtaa pysyvään aivovaurioon.
Ennenaikaisuus on merkittävin kellastumiselle altistava tekijä. Joskus myös äidin verenkierrossa syntyy vasta-aineita sikiön punasoluille (esimerkiksi ABO- tai Rh-immunisaatio) mikä voi aiheuttaa vaikeaa vastasyntyneen kellastumista. Muita kellastumisen syitä ovat muun muassa laajat mustelmat, infektio, asfyksia, sisaruksen valohoito, äidin diabetes, aasialainen syntyperä ja synnytyspahka eli synnytykseen liittyvä päälaen ihonalainen verenvuoto. Tällöin vauva kellastuu usein jo ennen kahden vuorokauden ikää. Kellastunut vauva on vaisu ja väsähtää helposti. Niukka maidonsaanti ja merkittävä painonlasku lisäävät riskiä kellastumiselle.
Bilirubiinitasoa voidaan seurata ihomittarilla tai verinäytteellä. Bilirubiinitason ylittäessä sinivalohoitorajan kellastumista hoidetaan sinivalohoidolla ja riittävällä nesteytyksellä. Valon sininen aallonpituus hajottaa iholle kertynyttä bilirubiinia. Valohoitoraja riippuu lapsen iästä ja raskausviikoista syntymähetkellä. Bilirubiinitasosta riippuen käytetään 1–3 sinivalolamppua tai -patjaa. Hoidon kesto määräytyy bilirubiinitason perusteella. Vaikeassa, veriryhmävasta-aineiden aiheuttamassa kellastumisessa voidaan antaa lääkehoitoa ja joskus harvoin voidaan tarvita verenvaihtoa.
Jos sinivalohoidon tarve pitkittyy ja lapsella ei ole muuta tarvetta olla sairaalahoidossa, voidaan sinivalohoitoa joissakin tilanteissa toteuttaa kotona kotisairaalan tai vierihoito-osaston yhteydessä toimivan poliklinikan valvonnassa.