Hyytymistekijät ovat proteiineja eli valkuaisaineita, jotka ovat erikoistuneet hyytymistapahtuman eri vaiheiden säätelyyn. Osassa hyytymistekijöistä voi olla perinnöllisiä muutoksia, joiden vuoksi verisuonitukosten riski kasvaa. Yksikään perinnöllinen muutos ei ole niin voimakas, että se yksin aiheuttaa tukoksen, mutta se lisää riskiä tukosten syntymiseen, kun ilmaantuu jokin tukosaltistus, kuten ehkäisypillereiden käyttö tai raskaus. Koska tukoksia syntyy melko harvoin, useimmat muutoksen perineet eivät suurentuneesta vaarasta huolimatta koskaan sairastu verisuonitukokseen.
Yleisin hyytymistekijöiden perinnöllinen muutos on geenissä, joka vastaa hyytymistekijä 5:n (faktori V) tuotannosta. Tämä V-geenin pistemutaatio altistaa verisuonitukoksille. Hyytymistekijä V (faktori V, FV) on muuttunut pistemutaation vuoksi niin, että proteiini C ei pysty inaktivoimaan sitä. Tästä ilmiöstä käytetään nimeä APC-resistenssi. Mutaatio todetaan noin 2–5 prosentilla normaaliväestöstä ja noin 10–20 prosentilla laskimotukospotilaista. APC-resistenssi aiheuttaa 2–5-kertaisen laskimotukosriskin.
Koska raskaus- ja lapsivuodeaikana on lisääntynyt laskimotukosriski, jota lisäävät myös muun muassa leikkaus ja infektiot, aloitetaan laskimotukoksen estolääkitys. Estolääkityksenä käytetään minihepariinia pistoshoitona. Hoidin aloitus ja kesto vaihtelevat yksilöllisesti. Alkuraskaudessa neuvola tekee lähetteen äitiyspoliklinikalle sisältäen yleiset terveystiedot ja tarkemmat tiedot peritystä ominaisuudesta. Näiden perusteella pohditaan lääkityksen aloitusaika, annostus ja kesto kokonaisuus huomioiden. Joskus estolääkitys aloitetaan jo alkuraskaudessa ja se jatkuu koko raskauden ajan. Useimmiten estolääkitys aloitetaan kuitenkin vasta synnytyksen jälkeen ja sitä jatketaan kuuden viikon ajan synnytyksestä, koska tukosriski on tällöin kaikkein korkein.