Jos aterian jälkeiset verensokeriarvot ovat jatkuvasti korkeita eli yli 10–12 mmol/l muusta hoidosta huolimatta, harkitaan ateriainsuliinin pistoksia. Ylipainoiselle tulee kuitenkin harkita ensisijaisesti GLP-1 pistosten liittämistä perusinsuliinihoitoon. Ateriainsuliini voidaan aluksi aloittaa sille aterialle, jossa verensokerin nousu on suurin.
Tyypin 2 diabetesta sairastavalle voi myös vuosien kuluessa kehittyä merkittävä insuliinipuutos, jonka hoidossa tarvitaan tavanomaista monipistoshoitoa. Monipistoshoidon periaatteet eivät olennaisesti eroa tyypin 1 diabeteksen hoidosta. Osalla kuitenkin insuliiniresistenssi lisää insuliinin tarvetta ja insuliinin annokset ovat yleensä suuremmat kuin tyypin 1 diabeteksessa. Monipistoshoidon rinnalla käytetään yleensä metformiini ja SGLT2-esttäjätabletteja, jos niille ei ole estettä.
Monipistoshoidossa tarvitaan 1–2 pitkävaikutteisen perusinsuliinin pistosta ja joko kaikille aterioille tai suurimman verensokerin nousun aiheuttamalle aterialle pikavaikutteisen ateriainsuliinin pistos.
Tavallinen ateriainsuliinin tarve on 1–4 yksikköä pikainsuliinia kymmentä hiilihydraattigrammaa kohti. Aloitus tapahtuu kuitenkin pienillä annoksilla, esimerkiksi 4 yksikköä ennen ateriaa. Ateriaparimittauksilla selvitetään sopiva insuliini-hiilihydraattisuhdetta.
Ateriainsuliinien aloituksen jälkeen perusinsuliinia pääsääntöisesti pitää vähentää. Kun käydään nukkumaan hyvällä verensokerin tasolla 6–8 mmol/l, riittää yleensä aikaisempaa pienempi perusinsuliinin annos. Perusinsuliinia sopiva annos säädetään verensokerin ilta-aamuparimittauksella niin että verensokerin muutos yön aikana olisi korkeintaan ± 2–3 mmol/l.