Hodgkinin lymfooma jaetaan kudosopillisesti kahteen päätyyppiin:
klassiseen Hodgkinin lymfoomaan ja
nodulaariseen lymfosyyttivaltaiseen (ei-klassiseen) Hodgkinin lymfoomaan.
Tietoa Hodgkinin lymfoomasta
Hodgkinin lymfooma on ensimmäinen tunnistettu lymfooma. Sen kuvasi englantilainen lääkäri Thomas Hodgkin vuonna 1832, kauan ennen kuin imusolujen olemassaoloa ja toimintaa edes tunnettiin. Tauti nimettiin löytäjänsä mukaan Hodgkinin taudiksi ja tästä erotukseksi muita, myöhemmin tunnistettuja lymfoomia alettiin kutsua non-Hodgkin-lymfoomiksi.
Klassinen Hodgkinin lymfooma on tyypillisesti nuorten ja nuorten aikuisten tauti. Toinen tautihuippu ajoittuu yli 60-vuotiaisiin potilaisiin. Etenkin nuorilla aikuisilla ennuste on erinomainen. Nuorilla aikuisilla 5 vuoden elossaololuku on 98 prosenttia. Iäkkäämpien potilaiden riski kuolla tautiin on suurempi ja iäkkäämpien tauti lienee biologialtaan myös poikkeava.
Tavallisimmin tauti ilmenee keuhkojen välikarsinassa ja kaulan, soliskuoppien ja kainaloiden imusolmukkeissa. Ajoittain nähdään myös pallean alapuolisia tauteja sekä muutoksia pernassa, sisäelimissä ja luuytimessä tai luustossa.
Klassisen Hodgkinin lymfooman hoito on solunsalpaajahoito joko yksin tai yhdessä sädehoidon kanssa. Rajoittuneessa taudissa (levinneisyysaste IA, IB ja IIA) solunsalpaajahoitoa annetaan 2–4 kuukautta ja sen jälkeen hoitoa täydennetään sädehoidolla. Sädehoidon myöhäishaittojen välttämiseksi voidaan tietyin edellytyksin harkita pidempää solunsalpaajahoitoa ilman sädehoitoa.
Levinneessä taudissa taudin uusiutumisen riskiä mitataan niin sanotulla IPS-pisteytyksellä, jossa eri riskitekijöistä lasketaan summa, jonka arvo on 0–7. Nolla tarkoittaa parasta ennustetta ja 7 korkeinta riskiluokkaa. Levinneen taudin (levinneisyysaste IIB, IIIA, IIIB, IVA ja IVB) hoito on noin puolen vuoden mittainen solunsalpaajahoito. Joskus voidaan tarvita vielä tämän jälkeen annettavaa täydentävää sädehoitoa. Hoitovastetta seurataan tietokone- ja PET-TT-kuvauksin.
Harvinaisissa uusiutuneissa tai tavanomaiselle hoidolle vastustuskykyisissä taudeissa aloitetaan ensin jokin intensiivinen sytostaattiyhdistelmä. Jos sytostaattiyhdistelmällä saadaan hyvä hoitovaste, sen jälkeen edetään omilla tai luovuttajan soluilla tehtyyn kantasolusiirtoon. Kantasolusiirroilla on uusiutuneessakin taudissa edelleen mahdollisuus pysyvään paranemiseen.
Tämä on harvinaisempi Hodgkinin lymfooman alatyyppi. Nodulaarinen lymfosyyttivaltainen Hodgkinin lymfooma on tyypillisesti keski-ikäisten ja nuorten miesten tauti. Se poikkeaa käyttäytymiseltään klassisesta muodosta muistuttaen enemmän hidaskasvuisia B-solulymfoomia kuin klassista Hodgkinin lymfoomaa.
Tautia voidaan hoitaa tietyin hidaskasvuisten B-solulymfoomien hoidoin kuten esimerkiksi rituksimabi- bendamustiini kombinaatiolla. Tämä alatyyppi voi uusia vielä hyvin myöhään, 10–20 vuotta hoitojen jälkeenkin. Hidaskasvuisten B-solulymfoomien tavoin se voi myöhemmin muuttaa muotoaan eli transformoitua esimerkiksi diffuusiksi suurisoluiseksi B-solulymfoomaksi, jolloin myös hoidot valitaan tämän muuttuneen tyypin mukaiseksi. Jos muuntumista ei tapahdu, taudin ennuste on erinomainen ja uusiutumistaipumuksesta huolimatta siihen ei juurikaan liity kuolemanriskiä.
Klassinen Hodgkinin lymfooma
Klassinen Hodgkinin lymfooma on tyypillisesti nuorten ja nuorten aikuisten tauti. Toinen tautihuippu ajoittuu yli 60-vuotiaisiin potilaisiin. Etenkin nuorilla aikuisilla ennuste on erinomainen. Nuorilla aikuisilla 5 vuoden elossaololuku on 98 prosenttia. Iäkkäämpien potilaiden riski kuolla tautiin on suurempi ja iäkkäämpien tauti lienee biologialtaan myös poikkeava.
Tavallisimmin tauti ilmenee keuhkojen välikarsinassa ja kaulan, soliskuoppien ja kainaloiden imusolmukkeissa. Ajoittain nähdään myös pallean alapuolisia tauteja sekä muutoksia pernassa, sisäelimissä ja luuytimessä tai luustossa.
Klassisen Hodgkinin lymfooman hoito
Klassisen Hodgkinin lymfooman hoito on solunsalpaajahoito joko yksin tai yhdessä sädehoidon kanssa. Rajoittuneessa taudissa (levinneisyysaste IA, IB ja IIA) solunsalpaajahoitoa annetaan 2–4 kuukautta ja sen jälkeen hoitoa täydennetään sädehoidolla. Sädehoidon myöhäishaittojen välttämiseksi voidaan tietyin edellytyksin harkita pidempää solunsalpaajahoitoa ilman sädehoitoa.
Levinneessä taudissa taudin uusiutumisen riskiä mitataan niin sanotulla IPS-pisteytyksellä, jossa eri riskitekijöistä lasketaan summa, jonka arvo on 0–7. Nolla tarkoittaa parasta ennustetta ja 7 korkeinta riskiluokkaa. Levinneen taudin (levinneisyysaste IIB, IIIA, IIIB, IVA ja IVB) hoito on noin puolen vuoden mittainen solunsalpaajahoito. Joskus voidaan tarvita vielä tämän jälkeen annettavaa täydentävää sädehoitoa. Hoitovastetta seurataan tietokone- ja PET-TT-kuvauksin.
Harvinaisissa uusiutuneissa tai tavanomaiselle hoidolle vastustuskykyisissä taudeissa aloitetaan ensin jokin intensiivinen sytostaattiyhdistelmä. Jos sytostaattiyhdistelmällä saadaan hyvä hoitovaste, sen jälkeen edetään omilla tai luovuttajan soluilla tehtyyn kantasolusiirtoon. Kantasolusiirroilla on uusiutuneessakin taudissa edelleen mahdollisuus pysyvään paranemiseen.
Ei-klassinen, nodulaarinen lymfosyyttivaltainen Hodgkinin lymfooma
Tämä on harvinaisempi Hodgkinin lymfooman alatyyppi. Nodulaarinen lymfosyyttivaltainen Hodgkinin lymfooma on tyypillisesti keski-ikäisten ja nuorten miesten tauti. Se poikkeaa käyttäytymiseltään klassisesta muodosta muistuttaen enemmän hidaskasvuisia B-solulymfoomia kuin klassista Hodgkinin lymfoomaa.
Tautia voidaan hoitaa tietyin hidaskasvuisten B-solulymfoomien hoidoin kuten esimerkiksi rituksimabi- bendamustiini kombinaatiolla. Tämä alatyyppi voi uusia vielä hyvin myöhään, 10–20 vuotta hoitojen jälkeenkin. Hidaskasvuisten B-solulymfoomien tavoin se voi myöhemmin muuttaa muotoaan eli transformoitua esimerkiksi diffuusiksi suurisoluiseksi B-solulymfoomaksi, jolloin myös hoidot valitaan tämän muuttuneen tyypin mukaiseksi. Jos muuntumista ei tapahdu, taudin ennuste on erinomainen ja uusiutumistaipumuksesta huolimatta siihen ei juurikaan liity kuolemanriskiä.
Tarkistettu 12.6.2026