Lapset vaistoavat ja näkevät joka tapauksessa, että jokin perheen sisällä on muuttunut.
Lasten kanssa puhumista ei kannata siirtää
Lapsille tulisi kertoa mahdollisimman varhain sairauden toteamisesta ja siitä, mitä lääkärit ja hoitajat tekevät sairauden parantamiseksi. Lasten kanssa puhutaan rehellisesti sellaisilla sanoilla, jotka hän ymmärtää. Tietoa annostellaan lapsen ikävaiheen mukaisesti, pieninä paloina, ja annetaan aikaa pohtia asiaa ja siihen liittyviä tunteita. Lapsi kysyy kysymyksensä usein arjen toimintojen yhteydessä. Lapselta puolestaan voi myös kysyä rennossa tilanteessa, mitä hän ajattelee isän, äidin tai sisaruksen sairaudesta ja miltä se hänestä tuntuu. Lapsen tunteita voi sanoittaa, kuten pelkäätkö, että äiti tai isä ei parane.
Puhetta parantumattomasta sairaudesta
Kun sairaus ei enää parane, kerrotaan lapselle sekin. Voidaan olettaa, että aiemmin saatu tieto helpottaa lasta jäsentämään saamaansa uutta tietoa. Vanhemmat ovat parhaita kertomaan lapselle tilanteen muutoksesta. He ovat parhaita tukijoita omille lapsilleen. On hyvä puhua koko perheelle samaan aikaan ja käyttää tilannetta kuvaavia sanoja, kuten syöpä, sytostaattihoito, sädehoito ja kuolema. Silloin kaikki saavat saman tiedon.
Kun puhuminen tuntuu vaikealta
Jos puhuminen pelottaa ja jännittää, voi avuksi pyytää muita suvun aikuisia tai ystäviä. Heidän läsnäolonsa kannattelee tilannetta, ja he voivat sitoutua toimimaan lasten kanssa myös tulevaisuudessa. Vanhempien ohella he tuovat jatkuvuutta lapsen elämään.
Aina on mahdollista pyytää avuksi myös ammattihenkilöitä; esimerkiksi palliatiivisen yksikön sairaanhoitajaa, sosiaalityöntekijää, psyykkisen tuen ammattilaisia tai sairaalapappia. Puhuminen nostattaa kysymyksiä ja tunteita. Ne ovat normaaleja reaktioita isoon asiaan. Niitä ei pidä vähätellä eikä yrittää peitellä.
Lapsen kannalta on parempi, että hän tietää kuin se, että ei tiedä ja täyttää aukkokohdat omalla mielikuvituksellaan. Tietämättömyydestä voi seurata turhia pelkoja ja väärinkäsityksiä. Jokainen kaipaa lohdutusta ja tukea tietäessään perheenjäsenen sairaudesta ja siihen menehtymisestä.
Normaali arki lapsen tukena
Asioiden puhuminen yhdessä edistää lapsen normaalin kasvun ja kehityksen jatkumista. Arjen sujuminen, päivähoito ja koulun jatkuminen, mielekkäät harrastukset ja ystävien kanssa oleminen tukevat lasta elämänmuutoksessa. Lapsen kanssa voi myös pohtia, miten ja milloin päivähoitoa ja koulua informoidaan lapsen perhetilanteesta.
Saattohoito lasten näkökulmasta
Lapset voivat olla mukana vanhempansa tai sisaruksensa saattohoidossa koko ajan. Suunnitellussa kotisaattohoidossa perheen tukena on saattohoidon ammattilaisia kotisairaalasta, saattohoitoyksiköstä tai saattohoitokodista. Lapsia valmistellaan lähestyvään kuolemaan kertomalla konkreettisia asioita, miten voi olla vanhemman tai sisaruksen kanssa yhdessä sairaudesta ja lähestyvästä kuolemasta huolimatta. Puhutaan myös siitä, miten kuolema tapahtuu. Lapsen annetaan päättää, haluaako hän olla mukana saattohoidossa ja kuoleman hetkellä vai ei. Lapsille kerrotaan, missä kuollutta läheistä säilytetään ennen hautaamista, jos hän sitä tietoa haluaa.
Lapsen suru
Lapsi käsittelee surua omilla tavoillaan. Puhe ja suuret sanat eivät monestikaan ole lapsen tapa käsitellä menetystä. Piirtäminen, leikki ja musiikki voivat toimia surun ilmentäjinä. Anna lapselle aikaa pohdiskella kokemustaan omassa aikataulussaan. Jopa vasta vuoden päästä voi lapsen surureaktiot tai kysymykset nousta esiin. On hyvä muistaa, että läheisen kuoleman ymmärtämisessä vuosi on hyvin lyhyt aika.
Kokemus vanhemman tai sisaruksen kuolemasta on ainutlaatuinen. Siitä jää muistijälki lapsen mieleen. Voimme vanhempina ja ammattilaisina vaikuttaa siihen, millainen jälki jää.
