Miten sopeutuminen muuttuneeseen tilanteeseen tapahtuu?

Sopeutumisen alkuvaihe sijoittuu ajallisesti jo ennen läheisen sairauden diagnosointia. Alkuvaiheessa läheisessä tapahtuneita muutoksia ei huomata tai ne jätetään tietoisesti huomioimatta. Näiden muutosten voidaan ajatella liittyvän läheisen persoonallisuuteen tai stressaavaan elämäntilanteeseen. Läheisenä voit ajatella, että jos asian ikään kuin antaa olla, se hoituu itsestään pois. Läheisten tunteet voivat vaihdella paljon – lievästä ahdistuksesta tunteeseen, että jotakin on pahasti vialla.

Läheisen sairastuminen voi tapahtua vähitellen. Perheenjäsenet voivat aluksi huomata pieniä muutoksia läheisen käyttäytymisessä ja voinnissa: hän ei ole oma itsensä, hänen tapansa ja käyttäytymisensä muuttuvat tai hän voi olla aiempaa väsyneempi. Omaiset ovat usein hyvin hämillään läheisen käyttäytymisestä.

Voi tuntua kuin elämästä olisi kadonnut ennakoitavuus, ja tilalle tullut kaaos ja sekaannus. Silloin kun muutokset elämässä ovat suuria ja niistä aiheutuva stressi ylittää yksilön sietokyvyn suhteessa yksilön käytettävissä oleviin voimavaroihin, yksilön toiminta muuttuu joskus hyvinkin hajanaiseksi.

Ongelmien tunnustaminen voi voimistaa läheisten ahdistusta ja pelkoa siitä, että oireet pahenevat tulevaisuudessa. Perheen sisällä voi myös olla erilaisia näkemyksiä ongelman vakavuudesta. Tämä voi herättää perheen jäsenten kesken erimielisyyksiä: toinen hakee apua, kun taas toinen voi ottaa asiaan etäisyyttä. Toisaalta sairaus voi iskeä yllättäen ennen kuin tilannetta on edes kunnolla havaittu.

Läheiset voivat kokea itsensä avuttomiksi ja tilanteet saattavat tuntua sekavilta ja hämmentäviltä, jos apua ei ole helppoa saada. Läheinen voi kieltäytyä hoidosta. Lisäksi voi olla vaikeaa saada hoitoa tai tunnistaa, mistä oireet johtuvat, tai ammattilaiset saattavat vähätellä oireita.

Lopulta sairaus asettuu osaksi perheen arkea, sen kanssa opitaan tulemaan toimeen ja löydetään uusi tasapainotila. Sopeutuminen voi kestää vuosia ja se etenee vaiheittain. Sopeuduttuaan tilanteeseen läheiset oppivat näkemään sairauden yhtenä perheen elämään kuuluvana asiana sen sijaan, että sairaus nähtäisiin ainoana tai keskeisenä ongelmana.

Sopeutuminen uuteen tilanteeseen ei olekaan lopputulos, vaan eräänlainen matka. Matkan tarkoituksena ei välttämättä ole, että sairastunut tulee jälleen terveeksi ja elämä palautuu ennalleen. Pikemminkin sopeutumismatkan jälkeen on valmiimpi hyväksymään tilanteen tuomat rajoitukset ja elämään näistä rajoituksista huolimatta täysipainoista elämää.

Sen sijaan, että rajoitukset kaventaisivat elämäniloa ja johtaisivat epätoivoon, niistä voi nousta ainutlaatuiset mahdollisuudet ja toivo. Hyväksymällä sen, mitä ei nyt voi tehdä tai saavuttaa, voi oppia näkemään, mitä voi tehdä ja miksi voi tulla.

Ongelmat hyväksymällä läheinen voi vapautua uskomuksesta, että hänen velvollisuutensa on ratkaista sairastuneen ongelmat. Läheiset voivat aktivoitua toimimaan uudelleen aiempien kiinnostustensa parissa ja ottaa etäisyyttä huolenpitotehtävästä. Sairastava voi ottaa enemmän itse vastuuta arkitehtävistä ja samalla aktivoitua enemmän sairautensa omahoitoon.

Toisinaan läheiset eivät kykene täydellisesti hyväksymään tapahtunutta. Osa läheisistä saavuttaa osittaisen hyväksynnän, ja toiset omaiset eivät hyväksy sitä, että oma läheinen on sairas, vaan pitävät ongelmia hänen luonteeseensa liittyvinä.

Läheisen sopeutuminen opettaa hänelle myös taitoja tukea sairastunutta läheistä rakentavasti tarpeen mukaan.