| Omaishoitaja Kaisa kertoo oman tarinansa jaksamisestaan ja siitä kuinka voimat voivat loppua:
Mitenkähän kotona pärjätään? Onko puoliso muistanut syödä, entä ottaa lääkkeet? Onkohan hän loukannut itseänsä, kaatunut mahdollisesti? Onko hän jaksanut tulla takaisin lenkiltä koirien kanssa? Näitä ajatuksia pyöri mielessäni aina, kun olin poissa kotoa. Olin jatkuvasti väsynyt ja luulin sen johtuvan yöllisistä heräilyistä – nivelet kolottivat ja puolison painajaiset pitivät hereillä. En tajunnut uupumistani, vaikka lähipiiri huomasi sen ja oli huolissaan. Pelkästään kaupassa käyntiin meni koko päivä ja kauppaan lähteminenkin vaati ponnisteluita. Olin sitä mieltä, että kyllä minä jaksan, nukun vain huonosti ja olen laiska. Keho kuitenkin uupui ja niin myös lopulta mieli. Viimeinen pisara oli, kun mies löi varpaansa. En jaksa enää! Lähdin koirien kanssa ulos ja siinä niiden touhuja seuratessani ymmärsin, että minun on saatava apua. Metsän keskeltä soitin terveysasemalle, selitin tilanteeni ja sain ajan samalle päivälle. Lääkäriltä sain lähetteen psykiatrian poliklinikalle, jossa sain diagnoosin tilastani. Olin vaikeasti masentunut, sairaalakunnossa. Tulimme kuitenkin siihen tulokseen, ettei sairaalahoito ollut vaihtoehto, koska olisin vain huolissani kotioloista. Diagnoosin saanti helpotti, sillä nyt tiesin syyn väsymykseeni ja huonoon olooni. Aloimme selvittää asioitani keskustelemalla. Oli helpotus, kun sain huoletta levähtää päivälläkin. Minun piti antaa itselleni lupa olla väsynyt, sitä lupaa kun ei kukaan muu voinut antaa. Pikkuhiljaa värit alkoivat palailla elämään. Jaksoin paremmin kotona, eivätkä voimat valahtaneet kotiovella ulos kuin ilmat ilmapallosta. Sain apua harrastuksesta, jossa on keskittyttävä täysin vain yhteen asiaan. Lisäksi ystäväni, mieheni, äitini ja siskoni ovat minulle tärkeä tuki. Saan voimia myös omaishoitajalomilta ja vertaistuesta, vaikka omaishoitajuuteni alussa olin sitä mieltä, että en tarvitse mokomia. Nykyisin olen myös mukana Omaishoitajien Polli ry:n toiminnassa. Kokemusasiantuntijuuteen kouluttautuminen on mahdollistanut minulle omasta uupumuksesta kertomisen. Kuinka salakavalasti, huomaamatta ja varoen se voikaan hiipiä elämään. |