Kohtaaminen koostuu läsnäolosta, kuuntelusta, toiseen keskittymisestä, kiinnostuksen osoittamisesta ja myötätunnosta. Kohtaaminen luo turvallista ja luottamuksellista ilmapiiriä. Kohtaamisessa sekä sairastuneen että vertaistukijan oma olo vaikuttaa siihen, millaiseksi tilanne muodostuu.
Onnistuneen kohtaamisen kautta ihmisen on helpompi hyväksyä itsensä juuri sellaisena kuin on. Vahvistavassa kohtaamisessa huomio kiinnittyy pieniin hyviin hetkiin, omiin ja muiden vahvuuksiin sekä onnistumisiin ja mahdollisuuksiin.
Vertaistapaamiset voivat tapahtua kahden kesken tai ryhmässä. Vastavuoroinen jakaminen ja toisen kohtaaminen lisäävät keskinäistä luottamusta. Vähitellen, rohkaistumisen myötä, omia kokemuksia ja tunteita uskalletaan sanoa ääneen ehkä ensimmäistä kertaa.
Vertaisten kesken on tavallista puhua asioista, joista ei ole puhunut kenenkään muun kanssa. Vertaisryhmässä on olennaista juuri se, että saman kokenut ymmärtää paremmin kuin ulkopuoliset. Asiaa ei tarvitse vääntää rautalangasta, vaan toiset ymmärtävät jo puolesta sanasta, pelkästä eleestä tai huokauksesta.
Parhaimmillaan vertaistukikokemus voi vahvistaa luottamusta omaan selviytymiskykyyn, ja passiivisesta avun vastaanottajasta voi tulla aikanaan aktiivinen toimija.
Ohjaaja ja ryhmä vaikuttavat siihen, miten avointa vuorovaikutus on ja mitä uskalletaan sanoa ääneen. Erityisesti ohjaaja voi miettiä, mikä estää tai lisää avoimuutta. Onko ryhmässä joku paljon tilaa ottava jäsen? Onko ryhmän jäsenten välinen vuorovaikutus kannustavaa ja myötätuntoista? Ohjaaja on vastuussa siitä, että kaikki kokevat olonsa turvalliseksi.
Koko ryhmän kannattaa vaalia kannustavia sanoja, kiittää ja antaa myönteistä palautetta aina kun se on mahdollista. Ryhmänohjaaja tai keskustelukumppani joutuu pohtimaan myös tekojen ja olemisen suhdetta – milloin on hyvä olla vain hiljaa lähellä ja läsnä ja milloin taas tarttua toimeen.