Ruokahaluttomuus ja ravinnon merkitys

Olemme tottuneet siihen, että hyvä ravitsemus on meidän terveydelle ja toimintakyvylle tärkeätä. Saattohoitotilanteessa sairaus itsessään aiheuttaa laihtumista ja surkastuttaa lihaksia. Elimistön aineenvaihdunta muuttuu rakentavasta hajottavaksi, eikä se enää käytä ravintoaineita hyväkseen. Kun yhtä aikaa ruokahalu vähenee, läheisten huoli syömisistä kasvaa.

Ruokailuun kannustaminen voi olla potilaalle stressaavaa, vaikka sillä hyvää tarkoitetaankin. Silloin on hyvä muistaa, että ruokahaluttomuus on potilaalle luonnollinen olotila, eikä ravitsemus määrää potilaan vointia tai elinaikaa, vaan sairaus. Väkisin syöminen voi huonontaa vointia lisäämällä pahoinvointia.

Aiempien tukevien aterioiden tilalle potilaille usein maittaa omaan tahtiin nautitut pienet viileät ateriat (esimerkiksi kiisselit, viilit ja hedelmäpalat). Ruoan merkitys on tuoda ilo päivään, ja siihen voi riittää pienikin suupala silloin tällöin nautittuna.

Ravinto ja nesteytys lähellä kuolemaa

Lähellä kuolemaa potilas ei yleensä halua enää syödä, eikä nälän tunnetta ole. Kuolinprosessissa elimistön toiminnat hiipuvat, eikä ravitsemus muuta sitä tosiasiaa.

Lähellä kuolemaa myös halu ja kyky nauttia nesteitä vähenevät. Potilaalle saattaa myös kehittyä nielemisvaikeutta ja tajunnantason laskua niin, että nesteitä ei juuri mene viimeisinä päivinä. Nesteiden saannin vähyydestä huolimatta potilaalla ei kuitenkaan ole janontunnetta, jos suun limakalvot pidetään jatkuvasti kosteina ruokaöljyllä ja suuta kostuttamalla. Tärkeätä on myös rasvata huulia.

Hiipuvalle elimistölle keinotekoinen nesteytys voi olla taakka. Se aiheuttaa herkästi nesteen kertymistä elimistöön kuten hengitysteihin, vatsaonteloon tai raajoihin turvotuksina. Se lisää myös sydämen kuormaa.

Nesteytys on hyvää hoitoa silloin, kun potilaalla on sairaustilanne, jonka yli nesteytystukihoidolla päästään. Kuolema ei ole sellainen tilanne. Potilas ei siis kuole, koska hän ei syö ja juo, vaan hän ei syö ja juo, koska hän tekee kuolemaa.