Tapasin ihanan naisen viisi vuotta sitten. Tapailimme muutamia viikkoja, ja tuli päivä, jolloin hän jäi luokseni ensimmäistä kertaa yöksi. Ilta oli mukava, mutta yö kamala. Aamulla väsähtänyt, ärtynyt nainen sanoi, että kuorsaan aivan kamalasti. Yö olisi viimeinen, jonka hän samassa sängyssä kanssani viettäisi.
Nainen sanoi myös, että minulla on aivan varmasti uniapnea. Uniapnean hoito kuulosti todella hirveältä, mutta ei auttanut muu kuin lähteä lääkäriin. Motivaationi oli kohdallaan.
Terveyskeskuslääkäri ohjasi minut erikoissairaanhoitoon, missä tapasin asiaan perehtyneen lääkärin ja hoitajan. Minulle asennettiin yöksi seurantalaite. Nukuin moninaiset letkut ja remmit päälläni, ja laitteen tiedot purettiin seuraavana päivänä.
Sain kotiin CPAP-laitteen. Laitteen tarkoitus oli puhaltaa ilmaa nenän ja suun kautta hengitystiehyeisiini, jotta ne pysyisivät auki nukkuessani. Laite sääteli paineen voimakkuutta automaattisesti.
Siitä alkoi taistelu. Maski puhalsi, sirisi, falskasi ja painoi. Ei mennyt yötä, etteikö maski olisi lennähtänyt kasvoiltani pois. Itsepintainen olento vierelläni pakotti minut laittamaan maskin takaisin. Taistelua kesti puoli vuotta. Kokonaisia yöunia, peräkkäisiä nukuttuja öitä tuli yhä enemmän. Energiaa riitti muuhunkin kuin pakolliseen. Laitteen käytöstä tuli automaattista. Laitoin maskin päälle päivänokosillakin silloin harvoin, kun niitä enää tarvitsin.
Niin, ja siitä ihanasta naisesta tuli vaimoni.