Kliininen ilmiasu vaihtelee huomattavasti potilaiden kesken. Taudin oireet jaetaan neljään kategoriaan: kohtaukset, kognitiiviset oireet, käytösoireet ja motoriset oireet. Oireiden esiintyvyys, vakavuus ja tiheys vaihtelevat huomattavasti potilaiden välillä.
Tyypillisin tautimuoto alkaa
vastasyntyneenä tai pienellä lapsella, jolloin kouristus voi näyttäytyä sinistymiskohtauksina tai omituisina silmien liikkeinä tai myöhemmin erilaisina kohtaustyyppeinä (esim. poissaolokohtaus tai myoklooninen astaattinen). Muita taudin ilmentymiä ovat psykomotorinen kehityshäiriö sekä motoriset häiriöit ja ei-epileptiset ajoittaiset jaksot, esimerkiksi poikkeavat liikkeet. Taudin vaikeus vaihtelee lievästä motorisesta häiriöstä laaja-alaiseen neurologiseen kehityshäiriöön.
Lievissä tautimuodoissa taudinkuva on hyvin vaihteleva. Klassisessakin taudissa oireet voivat alkaa myöhemmin, jolloin kehityshäiriö on lievempi. Toisilla voi olla kehityshäiriö liikehäiriön kanssa ilman epilepsiaa. Osalla puolestaan voi olla pelkästään liikehäiriö, yleensä paroksysmaalinen dyskinesia, johon voi liittyä epilepsia tai epilepsia ilman liikehäiriötä.
Harvinaiseen, puhtaasti ajoittaisia kohtauksia kuten liikehäiriöitä aiheuttavaan tautimuotoon, joka voi alkaa missä iässä vain, ei liity kehityshäiriötä. Epilepsia voi olla myös lihasnykäyksiä aiheuttava (myoklooninen). Yleensä epilepsiakohtaukset ovat joko poissaolokohtauksia, kouristuksia tai lysähtämiskohtauksia, mutta muitakin kohtaustyyppejä saattaa esiintyä.
Pysyviä oireita voivat olla kehityshäiriö, pikkuaivo-oireyhtymä, spastisuus (ilman tai parapareesin kanssa), kompleksi liikehäiriö johtaen liikkumisen ja puheen kehityksen vaikeuksiin. Käytöshäiriöt ovat yleisiä, toisaalta potilaat ovat yleensä varsin sosiaalisia muiden ihmisten kanssa. Liikkumisen vaikeus on yleensä ataksiaa ja/tai spastisuutta. Monimuotoinen liikehäiriö voi olla yhdistelmä dystoniaa, koreoatetoosia, myoklonusta, vapinaa, nykimisoiretta, stereotypiaa ja hienomotoriikan ongelmia.
Ajoittaisia oireita aiheuttavat liikunta ja paasto, mutta joskus myös henkinen stressi, muu sairaus, kuumuus, väsymys ja unen puute. Toisinaan altistetta ei tarvita. Lepo ja hiilihydraattien syöminen helpottavat oireita ennen ketogeenisen dieetin aloitusta. Erilaiset terapiat (esim. fysioterapia, puheterapia, toimintaterapia) ovat potilaille hyödyllisiä.
Diagnoosi on yleensä selkeä. Se perustuu veren ja selkäydinnestenäytteen glukoosin samalla kerralla tehtyyn mittaukseen (Aamulla vähintään 6 t paaston jälkeen ensin veren glukoosi, sitten likvornäyte.) sekä geenitestiin (SLC2A1). Positiivinen geenitesti varmentaa diagnoosin, mutta negatiivinen löydös (15 prosenttia) ei poissulje diagnoosia.
Hoidon kulmakivi on ketogeeninen ruokavalio, joka on lapsilla syytä aloittaa heti diagnoosin varmentuessa, ja joka vaatii eri alojen yhteistyönä tehtyä tarkkaa seurantaa sekä erikoistuneen ravitsemusterapeutin. Potilaat hyötyvät yleensä parhaiten mahdollisimman korkeasta (potilaan sietokyvyn rajoissa) ketoosista.
Rajoitetun ruokavalion vuoksi lisäravinteet ovat tarpeen, esimerkiksi vitamiineja, L-karnitiini ja hivenaineet. Ketogeenisen ruokavalion pitkäaikaishaittoihin tulee kiinnittää huomiota. Aikuisilla ketogeenistä ruokavaliota tulee harkita tapauskohtaisesti ja sitä voidaan tarvittaessa modifioida (esim. modified Atkins).
Riippuen jäännösoireista ruokavalionhoidon aikana, niitä voidaan hoitaa epäspesifeillä lääkkeillä, joiden vaste on usein pettymys. Jäännösepilepsiaan voidaan kokeilla lamotrigiinia, karbamatsepiinia tai fenytoiinia ja liikehäiriöihin asetatsolamidia. GLUT1 toimintaan voivat vaikuttaa haitallisesti kofeiini, fenobarbitaali, diatsepaami, valproaatti ja trisykliset antidepressantit, joita on syytä välttää.
Periytyy autosomissa useimmiten vallitsevasti tai joskus väistyvästi. Noin 90 prosenttia diagnosoiduista tapauksista on uusia ei-perittyjä mutaatioita.
Esiintyvyys Suomessa: Suomesta ei ole tarkkoja tietoja, mutta diagnosoitujen tapausten perusteella arviolta 1 tapaus 200 000 henkilöä kohti. Maailmassa esiintyvyys on eri arvioiden mukaan välillä yksi tapaus 50 000 henkilöä kohti - yksi tapaus 100 000 henkilöä kohti.