Keskikokoisessa kunnassa jo 70-luvulta lähtien toimistotöissä työskennellyt 60 -vuotias Erkki sairastui noin 40-vuotiaana tyypin 1 diabetekseen. Verensokerin mittaaminen ja insuliinin pistäminen onnistuvat hyvin omassa työhuoneessa,jossa on myös aina pientä syötävää ja juotavaa varalla. Erkki teki heti alusta lähtien päätöksen kertoa avoimesti diabeteksestaan ”kaikki sen tietää, en oo piilotellu sitä ollenkaan”. Osin sen vuoksi, että hän on kokenut sen luontevaksi, osin siksi, että erityistilanteissa työkaverit ovat paras turvatekijä. Esimerkiksi, jos hän menee työskentelemään arkistoon päiväksi yksin ja on ilman eväitä, hän kertoo siitä työkavereille, ”sieltä minut löytää”.
Erkillä on ajoittain liian matalan verensokerin aiheuttamia tuntemuksia: ajatus ei kulje, tulee jotenkin huono olo, joskus käsien vapinaa, jalat tuntuvat raskailta ja lattia upottavalta. Varsinkin kiireisimpinä työaikoina Erkki pitää verensokeritasonsa hieman tavallista korkeampana, vaikka tietääkin sen olevan haitallista pitemmän päälle. Poissaoloja diabeteksen takia tai töiden tekemättä jäämistä ei hänen mielestään ole ollut lainkaan. Työuran aikana on ollut pitkiäkin sairauspoissaoloja, mutta ne ovat johtuneet tuki- ja liikuntaelinten vaivoista. Työterveyshuollossa asioidessa myös diabetesta on käsitelty, diabeteksen hoito on kuitenkin ollut keskitetty sairaalan poliklinikalle koko ajan.
Erkki ei ole tarvinnut työpaikalla mitään erityiskohtelua. Hän syö tavallista ruokaa ja tekee työnsä normaalisti. Joskus hän joutuu hölläämään hetkeksi, käymään vuositarkastuksissa ja ennakoimaan erityistilanteita esimerkiksi varautumalla niihin eväin tai sanomalla asiasta työkaverille. Erkki pitää työstään ja on pärjännyt siinä hyvin.