Sydänsairauteni oli muuttunut hitaasti, lähes liukuen tilasta toiseen. Muunsin tekemisiäni samaan tahtiin.
Puutarhassa kasvimaa muuttui kasvihuoneen kautta ruukkupuutarhaksi. Työvälineet vaihtuivat kevyempiin ja puutarhatöiden ajankohta helteestä auringonnousuun. Kannettavan matkakassin tilalle ostin vedettävän. Pystyin valikoimaan myös ammatillisia työtehtäviäni.
Sydänsairaus ei estänyt tekemästä minulle tärkeitä asioita koska valitsin itse uusia tekemisen tapoja. En elänyt sairauden rajoittamaa ja sanelemaa elämää.
Vasta sydämen vakava vajaatoiminta oli se vaihe jolloin tunsin itseni sairaaksi. Silloin tein ensisijaisesti sitä mitä jaksoin ja pystyin. Kun henkeä ahdisti ei voinut hengittää jollakin toisella tavalla. Hengenahdistuksen myötä elämään tuli rajoituksia. Tarvitsin enemmän toisten ihmisten apua ja olin riippuvaisempi olosuhteista kuten säästä, ilmastoinnista, välimatkoista, teknisistä apuvälineistä, takseista, hisseistä ja monesta muusta.
Olin tyytyväinen, että vakavasta sairaudesta huolimatta olin uskaltanut elää ja tehdä asioita joita halusinkin. Jatkoin samalla asenteella. Elin kiireetöntä elämää tässä ja nyt.
Valikoin entistä tarkempaan mihin vähiä voimiani käytän. Ravistelin kaiken turhan pois. En alkanut jossittelemaan. Suunnittelin elämää päiväksi kerrallaan. Aamulla tunnustelin mikä on päivän kunto ja mietin tekemiset ja menemiset sen mukaan. Hyvin usein jouduin muuttamaan suunnitelmiani, koska oli yllättävän vaikeaa ennakoida väsymistään. Pienten ja usein toistuvien lepotaukojen turvin jaksoin tehdä kevyitä kotiaskareita. Sovittujen tapaamisten perumiset harmittivat eniten.
Vietin suurimman osan ajastani sisällä. Kesän ääniin kuului enemmän ilmastoinnin hurinaa kuin lintujen laulua ja laineiden liplatusta. Monista asioista kiinnostuneena minulla oli tekemistä sisälläkin. Olin aina viihtynyt myös itsekseni.
Tein mistä pidin ja mikä oli vaivatonta toteuttaa. Käsitöitä tehdessä ei ahdistanut henkeä, se vei ajatukset toisaalle, tuotti iloa ja tuntui hyvältä. Ostin oman auton helpottamaan liikkumistani, koska käveleminen alkoi olla todella hankalaa ja kaikki välimatkat minulle liian pitkiä. Lapsenlapseni toivat elämääni paljon iloa, leikittiin kävelyhippaa kun en jaksanut juosta.