Siirry sivun sisältöön

Rabdomyosarkooma ja muut pehmytkudossarkoomat

Pehmytkudossarkooma on ryhmä erityyppisiä kiinteitä kasvaimia. Suomessa pehmytkudossarkoomiin sairastuu vuosittain noin 8 lasta tai nuorta. Noin puolet pehmytkudossarkoomista on rabdomyosarkoomia ja loput muita pienempiä pehmytkudossarkooman alaryhmiä.

Rabdomyosarkooma on peräisin epäkypsästä lihaskudoksesta. Se on yhtä yleinen tytöillä ja pojilla ja suurin osa todetaan varhaislapsuudessa. Potilaiden ikä on sairastuessa keskimäärin viisi vuotta. Rabdomyosarkooma voi esiintyä kaikkialla kehossa ja se jaetaan koepalasta tehtävien värjäysten avulla embryonaaliseen (80 %) ja alveolaariseen (20 %) tyyppiin.

Alle 8-vuotiaiden lasten rabdomyosarkoomat esiintyvät tyypillisimmin pään ja kaulan alueella. Silmäkuopan kasvaimet ovat yleensä embryonaalista tyyppiä. Raajojen rabdomyosarkoomia tavataan puolestaan yleisimmin nuorisoikäisillä potilailla ja ne ovat tavallisesti alveolaarista tyyppiä.

Muista pehmytkudossarkoomista yleisin on synoviaalisarkooma, jota esiintyy tavallisimmin raajojen nivelissä, limapusseissa tai jännetupissa. Synoviaalisarkooman hoitona on leikkaus, sädehoito ja solunsalpaajahoidot. Tässä artikkelissa käsitellään jatkossa lähinnä rabdomyosarkoomaa.

Pehmytkudossarkoomat havaitaan usein oireettomana pattina, joskus sarkoomaa hoidetaan alkuun esimerkiksi paiseena. Pehmytkudossarkooman oireet aiheutuvat yleensä kasvaimen aiheuttamasta paineesta tai puristuksesta ja ne ovat siten riippuvaisia kasvaimen sijainnista.

Kun epäilyttävä patti havaitaan, tehdään yleensä ensin ultraäänitutkimus. Myöhemmin kasvaimen laatua ja levinneisyyttä tutkitaan magneettikuvauksella ja varsinkin keuhkot kuvataan tietokonekerroskuvauksella. Lopullinen diagnoosi saadaan nukutuksessa otettavasta koepalasta. Koepalan tutkimisesta saadaan tietoa myös kasvaimen alatyypistä ja siten voidaan määrittää tarkempi ennuste ja suunnitella sopiva hoito. Luuytimen tutkiminen on myös tarpeellista pehmytkudossarkoomaa epäiltäessä.

Pehmytkudossarkooma ei ole varsinaisesti perinnöllinen sairaus, mutta esim. rabdomyosarkooma voi liittyä perinnöllisiin syöpäherkkyystiloihin kuten Li-Fraumenin oireyhtymään.

Rabdomyosarkoomaa hoidetaan solunsalpaaja-, leikkaus- ja sädehoidon yhdistelmällä. Solunsalpaaja- ja sädehoitojen ajoitusta ja annostusta on tärkeää säätää ennustetekijöiden perusteella. Hoitopäätöksissä on myös huomioitava hoidon mahdollisesti aiheuttamat jälkivaikutukset. Rabdomyosarkooma uusiutuu helposti paikallisesti ja alkuperäinen kasvain on tärkeää poistaa leikkaushoidolla tai sädettää. Säästävät leikkaustekniikat ovat useimmiten mahdollisia.

Rabdomyosarkooman tyyppi vaikuttaa potilaiden ennusteeseen. Muita ennusteeseen vaikuttavia tekijöitä ovat kasvaimen esiintymispaikka, tuumorin koko, potilaan ikä, levinneisyys imusolmukkeisiin sekä leikkaushoidon turvamarginaalin laajuus. Noin neljäsosalla rabdomyosarkoomapotilaista todetaan diagnoosivaiheessa etäpesäkkeitä. Paikalliset embryonaaliset kasvaimet ovat hyväennusteisia ja ne voidaan parantaa ilman hankalimpia jälkivaikutuksia aiheuttavia solusalpaajia. Näiden potilaiden elossaoloennuste on yli 90 % ja useimmat potilaat eivät tarvitse paikallista sädehoitoa. Muiden potilasryhmien hoito edellyttää tehokkaampien solusalpaajien sekä sädehoidon yhdistelmiä. Paikallisten rabdomyosarkoomien ennuste on 70–50 % ja levinneiden kasvainten 20–30 %.