Ajan saatossa olen ollut neljässä paikallisyhdistyksissä mukana ja vertaistuen merkitys on oikeastaan pysynyt samana, ainoastaan sen muoto on hiukan muuttunut. Lapsena, kun en ollut vielä niin sisällä sairaudessani, oli mukava kuunnella vanhempien potilaiden kokemuksia ja se oli minusta erittäin kiehtovaa.
Satuin saamaan sopeutumisvalmennuskurssilla huonetoveriksi itseäni hiukan vanhemman, mutta samaan aikaan sairastuneen potilaan. Hän asui samalla paikkakunnalla ja vaikka olimme ikäerosta ja etäisyydestä johtuen aika harvoin tekemisissä, niin aina koulussa, osastolla ja muualla nähdessämme olimme erittäin kiinnostuneita toisen tilanteesta ja saimme toisiltamme erittäin paljon.
Hän on yksi suurimmista syistä miksi en kokenut olevani missään vaiheessa ulkopuolinen sairaudesta johtuen, vaan opin arvostamaan sitä kaikkea mitä sairaus on minulle tuonut, sellaista mitä ilman sairautta en olisi ikinä saanut ja kokenut.
Nykyään toimin vertaistukijana ja suurimmaksi osaksi internetissä sosiaalisen median ja
Munuais- ja maksaliiton foorumin kautta. Pyrin tapaamaan tuettaviani mahdollisimman usein, mutta pitkistä välimatkoista johtuen kasvotusten näkeminen jää valitettavan usein noin kertaan vuodessa ja silloinkin muutamaan tuntiin. Nämä tapaamiset ovat kuitenkin olleet aina erittäin antoisia. Ne antavat paljon enemmän kuin pelkästään puhelimen ja kirjoittamisen välityksellä, sillä silloin jää paljon sanomatta.
Yleensä tapaamisen tai yhteydenpidon jälkeen mietin, mitä itse tapaamisista saan ja toivon, että henkilö on saanut edes vähän siitä mitä itse koen saaneeni. Ne hetket ovat olleet erittäin palkitsevia, kun kasvotusten nähdessä toinen on sanonut:
Kiitos tästä kaikesta mitä olet minulle antanut ja olet pystynyt vastailemaan kaikkiin ”tyhmiin ja yksinkertaisiin kysymyksiini.
Sellaisia kysymyksiä ei ole olemassakaan, olen ajan saatossa huomannut samojen kysymyksien toistuvan kerta toisensa jälkeen ja olen itsekin aikoinaan niiden kanssa paininut.
Kirjoittaja: Juho Kemppainen