​Olen ammatiltani eräopaskouluttaja, siis salojen konkari. Yhteinen jotokseni tulehduksellisen suolistosairauden (IBD) kanssa alkoi 1995. Olin tuolloin opiskelemassa. Pian valmistumiseni jälkeen alkoi veitsi heilua. Minulle tehtiin J-pussi 1997. Aloitin työni eräopaskouluttajana 1999. Ensimmäinen retki Venäjän Karjalaan hieman hirvitti. Kohteemme oli viidensadan kilometrin päässä Suomen rajasta, ja lähimmälle maantielle oli matkaa 45 kilometriä. Hyvinhän se meni. Vodlajärven kansallispuistossa voi kävellä päiviä näkemättä ainuttakaan merkkiä ihmisestä.

Retkien aikana noudatin samaa kaavaa ruokailujen suhteen, johon olin totutellut jo kotonakin. Tankkaan koneeni aamupäivän ja alkuiltapäivän aikana. Kello neljän korvilla syön vielä pari voileipää, mutta sitten menee korkki kiinni. Juuri ennen nukkumaanmenoa vielä jotain pientä, mutta muuten nautin vain nesteitä. Tällä taktiikalla sain nukuttua pääosan yöstä ilman vessakäyntejä.
Venäjän retkien lisäksi tein opiskelijoiden kanssa vaativia ja pitkiä retkiä eri puolille Lappia. Talviöinä syömättömyys tekee kiusaa sillä tavoin, että kehon lämpöä on vaikea pitää yllä ilman polttoainetta. Untuvaiset vaatteet ja makuupussit pitivät minut kuitenkin sulana kovissakin keleissä. Aamulla lämmintä voileipää osaa todella arvostaa!

Työsaralleni ilmestyivät myös asiantuntijatehtävät Tansaniassa. Sinne tein ensimmäisen retkeni 2003 ja sen jälkeen kävin Afrikassa vuosittain. Ensimmäisellä retkellä olivat jälleen jännityskäyrät korkealla. Totesin kuitenkin nopeasti, että tropiikissakin pärjäsin hyvin. Syön retkillä vain ruokaa, joka on juuri valmistettu ja kypsää. Ohitan tuoreet salaatit ja pilkotut hedelmät. Huolehdin käsihygieniasta tarkasti. Mikäli totean ravintolaruoan turhan epäilyttäväksi, keksin tilaisuuden emännälle valkoisen valheen jo päällä olevasta turistiripulista ja nautin pelkkiä nesteitä.

IBD tulehduskierre alkoi uudestaan vuoden 2005 alussa ja 2006 päädyin jälleen leikkuulaudalle. Minulle tehtiin ohutsuoliavanne. Sen jälkeen ovat rankimmat retket jääneet, mutta teen edelleen opiskelijoiden kanssa viikon mittaisia eräretkiä meloen ja hiihtäen. Jos talviretkillä ollaan kämppämajoituksessa, voin olla huoleton. Avomajoitteessa sen sijaan aluslevyn vaihto – 40 C asteen pakkasessa ei houkuta. Afrikan retkiini avanteen mukaan tulolla ei ole ollut vaikutusta.

Useat retket Serengetiin ja Ngorongoroon ovat olleet työurani huipentumia. Vedin projektia, jossa Tansanian kansallispuistojen pääoppaille opetettiin suunnistusta, ensiaputaitoja ja retkisuunnittelua. Majoituimme tutkijoille tarkoitetuissa mökeissä, jotka olivat todella vaatimattomia. Olen välttynyt sielläkin mahataudeilta pitämällä tarkkaan huolta siitä mitä syön. Mottoni on yksinkertainen: Vain tässä ja nyt kypsennettyä ruokaa ja vain kypsennettyä. Huolehdin nesteytyksestä, vesipullo on jatkuvasti lähettyvillä. Päivän päätteeksi istun usein mökin terassille kuuntelemaan leijonien reviirikarjuntaa. Päivän nesteytyksen kruunaa kylmä olut.