​Katselin ympärilläni hyörivää elämää haikein mielin, tuntui että joutuisin lähtemään hyvistä juhlista kesken kaiken pois. Lopulta päädyin ajattelemaan ettei elämä koskaan jää kesken. Olin kokenut ja nähnyt elämässäni monenlaista, tiesin mitä on olla ihminen, se riitti.

Elämään tuli uutta toivoa ja uusia huolia kun sydänlääkärit suosittelivat sydämensiirtoselvitysten aloittamista. Olenko siirtokelpoinen, ehdinkö saada uuden sydämen? Elämänpiirini oli käynyt pieneksi ja tekemiset vähiin.

Keuhkopussiin kertyvää nestettä punkteerattiin muutaman viikon välein. Arkiset askareet alkoivat olla voimilleni liikaa, henkeä ahdisti ihon kuivaaminen suihkun jälkeen. Ruokakaupassa käynti oli kaikki voimat vievä urakka lämpimänä kesäpäivänä. Nopeat lämpötilan vaihtelut tekivät hengittämiseni lähes mahdottomaksi, kun ilmastoinnin viilentämästä autosta siirryin tukalan kuumalle parkkipaikalle ja sieltä lähes kylmään markettiin.

Tulevaisuuteen suuntautuva myönteinen asenteeni alkoi olla kovalla koetuksella. Oli helpompiakin päiviä, jolloin jaksoin liikkua kodin ulkopuolella, käydä ihmisten ilmoilla.

Elokuun viimeisenä päivänä vuonna 2016 olin hoitokodissa tapaamassa äitiäni kun sydänsiirtokoordinaattori Meilahdesta soitti ja sanoi: ”Täällä olisi nyt sinulle sopiva sydän. Pääsetkö tulemaan?” Vastasin, että pääsen.

Matkaan oli lähdettävä siltä seisomalta. Hiekka pölisi mutkaisella tiellä kun ajoin kotiin, matkalla tilaamani taksi odotti kotipihalla. Hain mukaani pari tavaraa ja sitten mentiin. Olin onnekas saatuani uuden sydämen ja elämän vain kolmen kuukauden odottamisen jälkeen.

Soile Niiniskorpi