Kipu ja särky ovat kokonaisvaltaisia kokemuksia, ja ne vaikuttavat lukuisiin toimintoihimme. Aivojen kipujärjestelmät säätelevät myös mielialaa, unta, vireystilaa ja henkisiä toimintoja. Samat toiminnat toisaalta voivat säädellä toisinpäin kivun tuntemista.

Siksi positiivinen elämänasenne ja stressin välttäminen, riittävä uni ja lepo, säännöllinen liikunta ja kunnon kohottaminen sekä negatiivisten ajatusten ja tapojen tietoinen muuttaminen ovat onnistuneen kivunhoidon perusta kaikissa kiputyypeissä. Lääkehoidon tehtävä on tukea näitä itsehoitomenetelmiä.

Reumasairauksissa esiintyy tulehdukseen liittyen nivelten turvotusta, kuumotusta ja liikuttelukipua sekä arkuutta erityisesti aamuisin ja levon jälkeen.

Tavallisimpia nivelkipujen aiheuttajia ovat nivelrikko ja rappeumavaivat. Näissä kipu on yleensä pahempi rasituksen tai kuormituksen jälkeen ja tulehduksen merkit ovat vähäisemmät.

Hoidossa on tärkeä arvioida, onko kyse vain nivelrikon tai -vaurion aiheuttamasta kivusta vai onko merkkejä myös aktiivisesta tulehduksesta. Jälkimmäisessä tapauksessa esimerkiksi reuman peruslääkityksen tehostus voi auttaa, ensimmäisessä todennäköisesti ei.

Nivel- ja lihaskipuja yritetään lievittää useimmiten oireenmukaisesti tulehduskipulääkkeillä (esim. ibuprofeiini, naprokseeni, meloksikaami, diklofenaakki, ketoprofeeni, etorikoksibi). Kiputilanteen rauhoittuessa ne voidaan lopettaa ja käyttää niitä vain tarvittaessa. Selkärankareumatyyppisissä sairauksissa tulehduskipulääkkeet ovat myös sairauden kulkuun vaikuttavia hoitavia lääkkeitä, ja tällöin niitä käytetään pitempään.

Kaikille tulehduskipulääketabletit eivät sovi, jolloin tulehduskipugeeli paikallisesti voi olla vaihtoehto. Parasetamoli on kipulääkkeenä melko heikkotehoinen, mutta sen etuna on vähäisempi mahaärsytys, verenvuotoriski sekä munuaishaitat verrattuna tulehduskipulääkkeisiin.

Kivunhoitokeinoja on muitakin. Yksittäisiin turvonneisiin niveliin voi nivelensisäinen kortisonipistos antaa avun. Jo pitkälle vaurioituneisiin niveliin ortopediset toimenpiteet (keinonivelet, jäykistykset) ovat vaihtoehto. Fysioterapian mahdollisuuksia ja apuvälineitäkään ei sovi unohtaa.

Hermokivut esiintyvät ja säteilevät hermotusalueen mukaisesti. Tavallisimpia syitä on selkärangassa hermojuuren ärsytys tai vaurio. Hermopinteet, kuten rannekanavan ahtauma, ovat reumapotilailla melko yleisiä. Diabetekseen tai autoimmuunisairauksiin voi liittyä yleensä alaraajoista alkavaa sukkamaista puutumista ja särkyä aiheuttava monihermosairaus. Hoitona on itsehoitokeinojen lisäksi hermokivun syystä sekä vaikeusasteesta riippuen hermokipulääkkeet, fysioterapia ja kirurgia. Hermokipulääkkeet (esimerkiksi amitriptyliini, gabapentiini, pregabaliini, duloksetiini, venlafaksiini) säätelevät hermoston kipujärjestelmää ja ”kiputermostaattia”.

Hermon vaurioituessa kipu voi olla hyvin intensiivistä ja vaikeaa. Tällöin voidaan joutua käyttämään myös vahvoja morfiinin sukuisia kipulääkkeitä, opiaatteja (esimerkiksi kodeiini, tramadoli, buprenorfiini ja vahvat opioidit morfiini, oksikodoni, fentanyyli). Opiaatit voivat olla kaksiteräinen miekka. Oikein kohdennettuna ja käytettynä ne ovat tehokkaita, mutta niillä on monenlaisia haittavaikutuksia, kuten väsymystä, pahoinvointia ja ummetusta. Ne aiheuttavat helposti riippuvuutta ja tottumusta ja voivat paradoksaalisesti joskus jopa herkistää kivulle. Opiaatteja tulisi käyttää vain vaikeassa kivussa ja purkaa lääkitys pois, kun kiputilanne saadaan hallintaan. Pelkän toiminnallisen kivun hoidossa niistä on lähinnä vain haittaa.

Kivun pitkittyessä tapahtuu usein aivojen kipujärjestelmän herkistymistä ja aktivoitumista. Kipua tuntuu enemmän ja laajemmin kuin ärsykkeen perusteella voisi olettaa. Kivuliaisuutta ja leposärkyä sekä käsittelyarkuutta voi alkaa esiintyä eri puolilla kehoa paikkaa vaihdellen. Tapahtuu eräänlainen keskushermoston kiputermostaatin yleinen herkistyminen, puhutaan kivun sentralisoitumisesta. Tavallisin syy kivun sentralisaatiolle on pitkittynyt paikallinen kipuoire tai kipusyndrooma. Se on erityisen yleistä reuma- ja sidekudossairauksissa sekä nivelrikossa, ja 10–30 prosenttia potilaista kärsii tästä.. Myös riittämätön uni ja lepo, ylipaino, liikkumattomuus, stressi ja toivottomuus, tapaturmat ja toimenpiteet, infektiot ja erilaiset hormonaaliset muutokset voivat olla kivun herkistymiselle altistavia tai kipua pahentavia kuormitustekijöitä.

Geneettisen alttiuden omaavilla voi kivun sentralisaation myötä kehittyä yleinen fibromyalgiaksi kutsuttu kipuoireyhtymä, jolle ominaista on vetämättömyys (fatigue), unihäiriöt ja ajattelun kankeus (aivosumu, fibrofog). Jatkuvan kivuliaisuuden johdosta elimistön stressimekanismit ovat myös aktivoituneet aiheuttaen monenlaisia muita oireita.

Kivun sentralisoitumista ja fibromyalgiaa tulee epäillä, jos on pitkäkestoista, laaja-alaista ja erityisesti tuki- ja liikuntaelimistöperäistä kivuliaisuutta (kipu, särky, kolotus, käsittelyarkuus), joka ei riittävästi selity vammalla, vauriolla tai tulehduksella. Varhaisella diagnoosin asettamisella voidaan välttyä monilta turhilta tutkimuksilta ja hoidoilta sekä estää moninaisten lisäongelmien kehittyminen.

Kivunhoidon ensisijaisena tavoitteena on toimintakyvyn ja elämänlaadun parantaminen. Kivun ei pidä antaa hallita elämää, täysipainoinen elämä on mahdollista kivuista huolimatta.
Hoidossa itsehoitokeinot sekä opastus kivun herkistymismekanismeista ja oireyhtymän luonteesta ovat ensisijaiset. Liikunnan ja liikkumisen vähittäisellä lisäämisellä sekä yleiskunnon kohottamisella on todettu paras hyöty. Kiputermostaattiin vaikuttavia lääkkeitä (ks. hermokipulääkkeet) pienillä annoksilla voidaan kokeilla itsehoidon tukena. Aiheesta tarkemmin: Eväitä fibromyalgiapotilaan kohtaamiseen (Potilaanlaakarilehti)

On tärkeää yrittää selvittää kivun syy. Aina spesifiä syytä ei voida osoittaa tai tilanteen laukaissut alkuperäinen syy on jo parantunut. On myös tilanteita, joissa syyt voidaan tietää, mutta niitä ei pystytä kokonaan poistamaan.

Käytännössä yllä kuvattuja eri kivun mekanismeja esiintyy samanaikaisesti ja erottamattomasti. Kipu säätelee myös mielialaamme ja päinvastoin. Tämä kaikki tekee hoidosta haasteellista, sillä lääkehoidon mahdollisuudet ovat rajalliset ja usein kipua voidaan vain lievittää. Itsehoitokeinot ovat kaikille turvallisia ”hyvän elämän” ohjeita, joista ei ole kenellekään haittaa. Kivunhoidon ensisijaisena tavoitteena on toimintakyvyn ja elämänlaadun parantaminen. Kivun ei pidä antaa hallita elämää, täysipainoinen elämä on mahdollista kivuista huolimatta.