Adoptio
Adoptio eli lapseksiottaminen on oikeudellinen toimenpide, jolla adoptiovanhemman ja adoptoitavan välille muodostetaan uusi perhesuhde, vanhemman ja lapsen suhde. Adoptiovanhempi ottaa lapsen pysyvästi omaksi lapsekseen, eli adoptiota ei voi perua.
Monesti adoptioon päädytään, jos biologinen vanhemmuus ei onnistu tai se ei tunnu luontevalta vaihtoehdolta esimerkiksi hedelmättömyyden, synnytyspelon tai sairauden takia. Aina taustalla ei kuitenkaan ole tahatonta lapsettomuutta tai muuta edellä mainitun kaltaista syytä, vaan adoptio voi olla myös ensisijainen lastenhankintakeino.
Ennen varsinaista adoptiolupaa vanhemmat osallistuvat adoptioneuvontaan, joka kestää 1–2 vuotta. Tämän jälkeen alkaa varsinainen adoptiolapsen odottaminen, joka kestää kohdemaasta riippuen 2–5 vuotta. Vanhempien on käsiteltävä omat menetyksensä (esimerkiksi lapsettomuus, keskenmeno) ennen kuin he voivat tarjota lapselle suotuisan kasvuympäristön, jossa lapsi voi käydä läpi omia menetyksiään ja kokemuksiaan.
Kotimaista adoptiota säätelee adoptiolaki. Kansainvälisessä adoptiossa on otettava huomioon myös kohdemaan laki sekä YK:n lasten oikeuksien sopimus ja Haagin sopimusvanhempiin liittyvät vaatimukset. Lisäksi kohdemailla saattaa olla omia adoptiovanhempiin liittyviä vaatimuksia.
Adoptiovanhempien on oltava psyykkisesti ja fyysisesti terveitä, eikä ikäero lapseen saa olla liian suuri. Varsinaista ikärajaa adoptiovanhemmille ei ole lailla säädetty, mutta yleensä kohdemaat pitävät maksimi-ikäerona vanhemman ja lapsen välillä 40–45 vuotta. Ikäerolla tarkoitetaan aina pariskunnan iäkkäämmän vanhemman ja lapsen välistä ikäeroa. Ikäeroon liittyvät ja muut viranomaisvaatimukset vaihtelevat kohdemaittain, ja ne on hyvä tarkistaa adoptiojärjestöiltä.
Lue lisää:
Adoptiolaki (Finlex)
Interpedia
Pelastakaa Lapset ry
Perheoikeudelliset asiat (Helsingin kaupungin sosiaalivirasto)
Lapsettomuustutkimuksiin ja -hoitoihin hakeutuvien olisi tärkeää pohtia ajoissa adoptiota vaihtoehtona, sillä vuosia kestäneiden lapsettomuushoitojen päätteeksi saattaa olla liian myöhäistä esimerkiksi ikärajoitusten vuoksi adoptoida pientä lasta. Osa kohdemaista vaatii vanhemmilta vähintään viiden vuoden pituista avioliittoa (avoliitto ei ole verrattavissa), ja monet maat edellyttävät taustalla olevan tuloksettomina päättyneitä lapsettomuushoitoja. Myös uskonnolliseen vakaumukseen ja kroonisiin sairauksiin liittyen saattaa olla ehtoja.
Sijaisvanhemmuus ja tukiperhetoiminta
Vuoden 2012 alusta lähtien perhehoito on ollut lastensuojelun sijaishuollon ensisijainen hoitomuoto. Perhehoitoa järjestetään sijaisperheissä, joiden vanhempia kutsutaan sijaisvanhemmiksi. Sijaisvanhemmilta ei edellytetä tiettyä koulutus- tai työtaustaa, heidät valmennetaan tehtävään. Valmennuksen käynyt sijaisvanhempi sitoutuu odottamaan lapsen tai nuoren sijoitusta sovitun ajan (noin 1–2 vuotta). Lapsen muuttaessa uuteen kotiin hänestä tulee sijaisperheensä perheenjäsen.
Lue lisää:
Perhehoito (Pelastakaa Lapset ry)
Lastensuojelun ja perhehoidon toimijoiden yhteinen tavoite on tarjota entistä useammalle oman kodin ulkopuolista hoitoa tarvitsevalle lapselle ja nuorelle mahdollisuus perhehoitoon. Valitettavan usein perhesijoitusta ei kuitenkaan voida tehdä, vaikka sijaisperhe olisi todettu lapselle tai nuorelle parhaimmaksi vaihtoehdoksi. Tämä johtuu siitä, että sijaisperheitä ei ole riittävästi.
Tukiperhetoiminta on tärkeä tukimuoto. Tukiperheet ovat tavallisia vapaaehtoisia perheitä, joilla on aikaa, tilaa ja lämpöä lapselle esimerkiksi parina viikonloppuna kuukaudessa. Tukiperheitäkin tarvittaisiin runsaasti lisää.
Lue lisää:
Tukiperheet (Pelastakaa Lapset ry)
Kaksin tai yksin eläminen
Osa tahattomasti lapsettomista ei halua tai voi mennä lapsettomuushoitoihin. Osan kohdalla hoidot päättyvät tuloksettomina. On tilanne kumpi vain, ei ajatus adoptiosta tai sijaisvanhemmuudesta välttämättä tunnu omalta. Aina näihin eteneminen ei ole edes mahdollista.
Lapsiunelmasta luopuminen on suuri ja raskas päätös, johon voi liittyä surua ja katkeruutta. Nämä tunteet ja ”mitä jos?” -kysymykset saattavat seurata läpi elämän. Käsiteltävänä on monia kysymyksiä ja mahdollisuuksia, ennen kuin päätös kaksin tai yksin jäämisestä on kypsä. Kriisin jälkeen elämään voi löytyä uusi tarkoitus: Minusta ei tullut vanhempaa, mutta voin tehdä jotain muuta tärkeää ja merkityksellistä. Esimerkiksi matkustamisesta, lemmikistä tai uudesta harrastuksesta voi saada uudenlaista iloa. Myös omasta roolista suhteessa lähipiirin lapsiin voi tulla entistä tärkeämpi, ja tällä tavoin tarjoutuu mahdollisuus olla mukana seuraavan sukupolven kasvussa.
Vertaistuki auttaa saamaan kokonaiskuvan tilanteesta ja mahdollistaa ajatusten vaihtamisen samaa asiaa käsittelevien kanssa. Esimerkiksi Simpukka ry:n sivuilta löytyy erilaisia vertaistuen muotoja kaksin tai yksin jääneille.
Lue lisää:
Kaksin/yksin elävät (Simpukka ry)