Yleensä lääkkeestä saa ainakin peruskorvauksen, joka on 40 prosenttia lääkkeen hinnasta. Joidenkin vaikeiden ja pitkäaikaisten sairauksien hoitoon käytetyistä lääkkeistä saa peruskorvausta suurempaa erityiskorvausta.
Erityiskorvaukseen oikeuttavat sairaudet päättää valtioneuvosto. Hila päättää sen jälkeen, mitkä lääkkeet valtioneuvoston päättämissä sairauksissa ovat erityiskorvattavia. Hila voi samalla asettaa esimerkiksi sairauden vaikeusasteeseen liittyviä rajoituksia korvauksen saannille.
Tämän jälkeen Kansaneläkelaitos antaa ohjeet siitä, milloin erityiskorvauksen saannin edellytykset täyttyvät ja miten tämä tulee osoittaa; useimmiten vaaditaan lääkärinlausunto (ns. B-todistus). Esimerkiksi verenpainetaudin kohdalla Kansaneläkelaitos määrittelee ne verenpainearvot ja muut löydökset, joiden tulee täyttyä, jotta erityiskorvausoikeus voidaan myöntää. Joidenkin sairauksien kohdalla erityiskorvauksen saaminen riippuu sairauden vaikeusasteesta. Esimerkiksi verenpainetaudin lievempien muotojen hoito ei ole erityiskorvattavaa, mutta potilas saa tällöinkin lääkehoitonsa peruskorvattuna.
Erityiskorvauksella on kaksi tasoa: alempi ja ylempi erityiskorvaus. Alempi erityiskorvaus (65 prosenttia lääkkeen hinnasta) tulee kyseeseen, kun lääke katsotaan kyseisen sairauden hoidossa välttämättömäksi. Ylempi erityiskorvaus (100 prosenttia lääkkeen hinnasta) edellyttää lisäksi lääkkeen vaikutuksen olevan kyseisessä sairaudessa luonteeltaan korvaava tai korjaava. Esimerkiksi insuliini korvaa insuliininpuutosdiabeteksessa elimistön oman insuliinin puutteen ja insuliinista saa ylemmän erityiskorvauksen.