Lopulta sairaus asettuu osaksi perheen arkea, sen kanssa opitaan tulemaan toimeen ja löydetään uusi tasapainotila. Sopeutuminen voi kestää vuosia ja se etenee vaiheittain. Sopeuduttuaan tilanteeseen läheiset oppivat näkemään sairauden yhtenä perheen elämään kuuluvana asiana sen sijaan, että sairaus nähtäisiin ainoana tai keskeisenä ongelmana. Sopeutuminen uuteen tilanteeseen ei olekaan lopputulos, vaan eräänlainen matka. Matkan tarkoituksena ei välttämättä ole, että sairastunut tulee jälleen terveeksi ja elämä palautuu ennalleen. Pikemminkin sopeutumismatkan jälkeen on valmiimpi hyväksymään tilanteen tuomat rajoitukset ja elämään näistä rajoituksista huolimatta täysipainoista elämää. Sen sijaan, että rajoitukset kaventaisivat elämäniloa ja johtaisivat epätoivoon, niistä voi nousta ainutlaatuiset mahdollisuudet ja toivo. Hyväksymällä sen, mitä ei nyt voi tehdä tai saavuttaa, voi oppia näkemään, mitä voi tehdä ja miksi voi tulla. Ongelmat hyväksymällä läheinen voi vapautua uskomuksesta, että hänen velvollisuutensa on ratkaista sairastuneen ongelmat. Läheiset voivat aktivoitua toimimaan uudelleen aiempien kiinnostustensa parissa ja ottaa etäisyyttä huolenpitotehtävästä. Sairastava voi ottaa enemmän itse vastuuta arkitehtävistä ja samalla aktivoitua enemmän sairautensa omahoitoon. Toisinaan läheiset eivät kykene täydellisesti hyväksymään tapahtunutta. Osa läheisistä saavuttaa osittaisen hyväksynnän, ja toiset omaiset eivät hyväksy sitä, että oma läheinen on sairas, vaan pitävät ongelmia hänen luonteeseensa liittyvinä. Läheisen sopeutuminen opettaa hänelle myös taitoja tukea sairastunutta läheistä rakentavasti tarpeen mukaan. |