Tapasin ihanan naisen viisi vuotta sitten. Tapailimme muutamia viikkoja ja tuli päivä, kun hän jäi luokseni ensimmäistä kertaa yöksi. Ilta oli mukava, mutta yö kamala. Aamulla väsähtänyt, ärtynyt nainen kertoi minun kuorsaavan aivan kamalasti ja edellisyön olleen viimeinen minkä hän samassa sängyssä kanssani viettäisi.
Hän kertoi minulla olevan satavarmasti uniapnea. Uniapnean hoito kuulosti hiukka hirveältä, mutta ei auttanut muu kuin lähteä lääkäriin. Motivaationi oli kohdallaan.
Terveyskeskuslääkäri ohjasi minut erikoissairaanhoitoon, missä tapasin asiaan perehtyneen lääkärin ja hoitajan. Minulle asennettiin yöksi seurantalaite. Nukuin moninaiset letkut ja remmit päälläni ja laitteen tiedot purettiin seuraavana päivänä.
Sain kotiin c-pap laitteen. Laitteen tarkoitus oli puhaltaa ilmaa nenän ja suun kautta hengitystiehyeisiini, jotta ne pysyisivät auki nukkuessani. Laite sääteli paineen voimakkuutta automaattisesti.
Siitä alkoi taistelu. Maski puhalsi, sirisi, falskasi ja painoi. Ei mennyt yötä, etteikö maski olisi lennähtänyt kasvoiltani pois. Itsepintainen olento vierelläni pakotti minut laittamaan maskin takaisin. Taistelua kesti puoli vuotta. Kokonaisia yöunia, peräkkäisiä nukuttuja öitä tuli yhä enemmän. Energiaa riitti muuhunkin kuin pakolliseen. Laitteen käytöstä tuli automaattista. Laitoin maskin päälle päivänokosillakin, silloin harvoin, kun niitä enää tarvitsin.
Niin, ja siitä ihanasta naisesta tuli vaimoni.