Reipas urheilijanuorukainen
Kahdeksanvuotiaana menin eräänä talvisena sunnuntaiaamuna urheilukentälle tarkoituksena tehdä hiihtolenkki. Siellä oli kuitenkin paikallisen urheiluseuran hiihtokilpailut ja järjestäjät kysyivät osallistuisinko kymmenvuotiaitten sarjaan. Osallistuin ja tulin toiseksi. Palkinnoksi sain lusikan. Kun vein lusikan kotiin, isä sanoi, että mennään huomenna ostamaan kunnon sukset, minulla kun ei ollut suksissa siteitä, oli vain kantaremmit.
Vanhin tätini, joka oli menettänyt poikansa sodassa, sanoi minulle: ” Kun olet noin reipas, saat häneltä aina täytekakkua, kun saat uuden palkinnon.” Sota-ajan jälkeen, pulan vielä jatkuessa, se oli varsin arvokas palkinto. Tästä alkoi urheilijaura, johon kuuluivat kestävyyslajeina hiihto, maastojuoksu ja varsinkin suunnistus.
Tätini kanssa täytekakkusopimus purettiin 13 -14 vuoden iässä, kun lusikoita tuli niin usein. Itse en noista lusikoista niin piitannut, mutta on niistä jotain hyötyäkin ollut. Tytär pyysi niitä muutama vuosi takaperin itselleen ja löysi sieltä oikean kokoisen ja muotoisen lusikan lusikkaleipien leipomiseen.
Kun katsoin mitä lusikassa luki, niin huomasin, että se oli viimeinen palkinto kilpaurheilusta, jonka sain, sillä kilpaurheilu jäi armeija-aikana. Olen viipynyt tässä urheilijanuorukaisen osassa, joka päättyi 20-vuotiaana näinkin pitkään siksi, että sillä on ollut myöhemmässä elämässä suuri merkitys.
20-vuotiaana
20-vuotiaana tapahtui jotakin muutakin. Armeija-aikana opin kiertämään kavereiden sätkäkoneella sätkiä. Siitä alkoi lähes 40 vuotta jatkunut melkein yhtäjaksoinen tupakkatehtaiden tuloksen tukeminen. Tupakointi jatkui, mutta kilpaurheilu jäi. Kilpailin suunnistuksessa vain puulaakisarjoissa.
Tuohon aikaan poltettiin asunnoissa, linja-autoissa, kahviloissa, ravintoloissa, kokouksissa jne. Siis melkein kaikkialla. Mainokset kertoivat kuinka miehekästä oli polttaa.
Avioliittoon menin 22-vuotiaana. En vielä silloin tiennyt, että olin saanut puolison, jonka myöhemmällä iällä alkaneesta aktiivisesta liikuntaharrastuksesta on ollut minulle suurta hyötyä sairastuttuani. Avioliitossa syntyi kaksi lasta, tyttö ja poika, ikäeroa vuosi ja päivä.
40–60 -vuotiaana
Noilla vuosikymmenillä minulla oli useita tupakkalakkoja. Jopa siinä määrin, että ilmoitin yhteen aikaan harrastuksekseni tupakkalakkoilun. Lopettamista ei tullut tosissaan kuitenkaan tehtyä ja niinpä yhtä helppoa kuin oli tupakkalakon aloittaminen, oli myös tupakoinnin aloittaminen.
Itse tupakoinnistaan on vastuussa, mutta ehkä tupakointia edesauttoi harrastus, raveissa käynti. Meitä oli kuuden miehen totopeliryhmä, jonka kaikki jäsenet polttivat. Sanaton sopimus oli se, että jos joku sai 30-kertaisen voiton, eli kympillä 300, niin hän oli ystävällinen ja tarjosi muille oluen.
Tupakkalakossa ollessa parin oluen jälkeen sanoin kaverille: ” Myy tupakka viidellä markalla.” Sitten tuumasi, miksi ostan tupakan vitosella, kun koko askin saa kympillä. Näin sitten tupakkalakko usein loppui.
Viisikymppisenä flunssakausien aikana minulta otettiin aika usein kovan yskän vuoksi keuhkokuvat. Lääkäri totesi, että keuhkoissa näkyy jonkin verran laajentumaa, mutta ei kertonut, mitä se tarkoittaa, enkä minä osannut kysyä. Jos olisi kertonut, olisi tupakointi jo loppunut silloin, koska minulla ei ollut suuria vaikeuksia lakonkaan aloittamiseen.
Tuohon aikaan kuntoilu oli satunnaista, mutta retkeilyä tuli harrastettua. Kuvaan tuli mukaan myös Lapin retkeily. Kolmekin kertaa vuodessa, keväthangilla, ruska-aikaan ja joulu - uudenvuoden kaamosaikaan.
Myös pidemmät pyöräretket ja mm. maailman suurimpaan kävelytapahtumaan osallistuminen Hollannin Nijmegenissä olivat kuvassa mukana. Siellä käveltiin neljänä perättäisenä päivänä 30 km eli yhteensä 120 km. Lähestyttäessä kuudenkymmenen ikää alkoi tuntua siltä, että mäet vain suurenevat suurenemistaan, eikä henki tahdo oikein kulkea. Niinpä sitten tuli se lopullinen tupakanpolton lopettaminen.