Geenitutkimukseen perustuvan diagnoosin myötä sairaudelle saadaan nimi, tunnistetaan sen syntymekanismi sekä saadaan tietoa sairauden ennusteesta. Lisäksi se mahdollistaa sairauden periytyvyyden arvioimisen. Kun sairauden periytymistapa ja geenitausta perheessä tunnetaan, tunnistetaan tilanteet, joissa uuteen raskauteen liittyy sairauden toistumisen riskiä. Tällöin, riskissä olevan odottajan niin halutessa, asiaa voidaan selvittää sikiötutkimuksen keinoin.
Diagnoosi voi perustua oirekuvaan ja löydöksiin
Harvinaisen sairauden tunnistaminen sen oirekuvan ja ilmiasun perusteella voi olla vaikeaa. Haasteena on muun muassa sairauksien oirekuvien ja löydösten vaihtelu: jollakin tauti saattaa olla erittäin vakava, toisella lieväoireinen. Sairauksien oireet ja löydökset saattavat myös muistuttaa toisiaan ja sopia useaan eri sairauteen. Lisäksi sairauden harvinaisuus sinällään hankaloittaa tunnistamista: osa sairauksista niin harvinaisia, ettei Suomessa ole kuin muutama samaa sairautta sairastava henkilö.
Oirekuvaan ja sairauden tunnettavuuteen perustuva kliininen diagnoosi auttaa suunnittelemaan hoitoa ja kuntoutusta. Tällöin sairauden ennustetta ja sen toistumisriskiä perheessä koskevat kysymykset jäävät avoimeksi.
Geenitutkimusmenetelmät diagnostiikan apuna
Suurin osa harvinaissairauksista on geneettisiä. Tarkan geneettisen diagnoosin löytäminen potilaalle voi olla monimutkaista. Samaa oirekuvaa ja ilmiasua voivat usein aiheuttaa monet eri geenit ja toisaalta saman geenin erilaiset mutaatiot voivat aiheuttaa montaa eri ilmiasua, sairautta ja/tai oireyhtymää.
Harvinaisen sairauden oireet voivat viitata selvästi jonkin tietyn geenin mutaatioihin. Silloin geenitutkimus on helpommin tehtävissä. Useimmiten oireisto on sellainen, että monenkin eri geenin mutaatiot saattaisivat aiheuttaa harvinaisen sairauden. Tällöin geenitutkimus voidaan usein tehdä käyttäen niin sanottuja geenipaneeleita, joissa useita samantapaisiin oireisiin johtavia geenejä on yhdistetty samalla kertaa testattavaksi.
Osalla potilaista harvinaisen sairauden taustalla on lääketieteelle toistaiseksi tuntematon geeni, jota ei voida vielä löytää geenipaneelitutkimuksessa. Tällöin diagnostiikassa voidaan käyttää esimerkiksi koko eksomin tai koko genomin tutkimuksia. Eksomi on se osa ihmisen perimässä, joka sisältää kaikki valkuaista tuottavat geenit. Genomi puolestaan on yksilön koko perimä.
Geenitutkimuksen edetessä useammalle tarkka diagnoosi
Nykymenetelmin sairautta aiheuttava mutaatio on löydettävissä tai ainakin vahvasti epäiltävissä vain ehkä alle puolella harvinaissairautta sairastavista. Diagnostiikka kuitenkin kehittyy ja varmentuu kaiken aikaa tiedon karttuessa suuriin, kansainvälisiin geenitietopankkeihin.
Osalle harvinaissairautta sairastavista potilaista ei diagnoosi löydy laajoissakaan geneettisissä tutkimuksissa esimerkiksi koska:
kyseessä ei olekaan geneettinen sairaus.
geenimuutos kenties löytyy, mutta sen yhteys kyseiseen oireistoon jää epävarmaksi.
sairautta aiheuttava mutaatio on vain osassa potilaan soluja, eikä menetelmän herkkyys riitä sen tunnistamiseen.
itse mutaation laatu voi tehdä tunnistuksesta hankalaa.
Tarkan diagnoosin haku tunnetuissakin sairauksissa voi siis olla erittäin vaikeaa. Sen löytyminen olisi erityisen tärkeää tilanteissa, joissa se kenties johtaisi entistä täsmällisempään hoitoon tai joissa perhe tarvitsisi sitä perinnöllisyysneuvontaa varten.
Jos geenitutkimuksissa ei päästä tarkkaan diagnoosiin, joudutaan tyytymään ilmiasun kuvaavaan diagnoosiin. Näitä olivat kaikki harvinaisten sairauksien diagnoosit vielä muutama vuosikymmen sitten. Lääketieteessä geneettisen tiedon lisääntyminen on mahdollistanut jo suurelle osalle potilaista tarkan diagnoosin ja perinnöllisyysneuvonnan.
Uuden sukupolven geeniluentamenetelmät
Uuden sukupolven tutkimusmenetelmillä voidaan pyrkiä selvittämään ihmisen koko eksomi eli kaikki hänen geeninsä. Parhaillakaan menetelmillä ei saada katettua aivan kaikkia geenejä, tyypillisesti kuitenkin nykyisin enemmän kuin 90 prosenttia. Jo eksomisekvenoinnin sisältämä tietomäärä on valtava ja tiedon poiminta sieltä haastavaa, koska perimässämme on runsaasti myös sellaista vaihtelua, joka ei vaikuta tautiriskeihin.
Osa taudeista johtuu kuitenkin geenien väleissä olevien alueiden (intronien) mutaatioista. Näiden alueiden tiedetään osallistuvan ainakin geenien toiminnan säätelyyn, mutta niillä lienee monenlaisia tehtäviä. Kun diagnostiikassa luetaan eksomi, on luettu vasta pieni osa koko perimästä. Jos taudille ei löydy selitystä, saatetaan siis ottaa tutkimuksen piiriin koko genomi. Sen sisältämä tietomäärä on kuitenkin vielä merkittävästi eksomiakin suurempi. Niinpä törmätään entistä suurempiin vaikeuksiin löytää tautia aiheuttava ”neula heinäsuovasta”.
Jotkin mutaatioista ovat erityisen vaikeita havaita. Mutaatio voi esimerkiksi
- aiheuttaa geeniluennan katkeamisen, vaikkei tätä voi helposti mutaatiosta päätellä
- olla geeniä säätelevässä alueessa geenin emäsjärjestyksen ulkopuolella tai
- olla geeniluennan katkoskohdassa.
Geenin luenta RNA:ksi voi myös häiriintyä (esimerkiksi uusi ns. polyadenylaatiosignaali). Tällöin lähetti-RNA jää kypsymättömäksi, vaikka mutaation seuraukset geenin rakenteelle vaikuttavat viattomilta. Lisäksi mutaation havaitsemista vaikeuttaa se, että geenistä on perimässä olemassa useita kopioita, eikä niiden keskinäistä roolijakoa tarkoin tunneta. Joskus taas geenissä ei ole painovirhettä, mutta sen toiselta vanhemmalta peritty kopio (tai laajempikin perimän alue) puuttuu (deleetio) tai sijaitsee väärässä paikassa (insertio), joutuen siten vääränlaisen säätelyn kohteeksi. Mutaation merkitykseen saattaa joissakin tilanteissa vaikuttaa myös se, sijaitseeko se isältä vai äidiltä perityssä geenissä. Toisinaan taas perimä on muokkautunut myöhemmin tavalla, joka ei muuta geenien kirjoitusta eli emäsjärjestystä, mutta esimerkiksi estää niiden lukemisen (metylaatio). Negatiivinen geenitutkimus ei siis toistaiseksi sulje pois täydellä varmuudella geneettisen taudin mahdollisuutta, jota voidaan vielä epäillä etenkin, mikäli sukuun ilmaantuu useita tautitapauksia. Osa mutaatioistamme on lisäksi ”uusia”, vain sairastuneesta löydettäviä. Toisaalta löytyneidenkin mutaatioiden tulkinnat saattavat tarkentua vuosien saatossa eli joskus geenitestin tuloksena saatu diagnoosi osoittautuu ajan myötä sittenkin virhetulkinnaksi.
Edellinen sivuSeuraava sivu