Olen työskennellyt saman työnantajan palveluksessa 10 vuotta, harrastanut kuntosalilla käyntiä ja kamppailulajia, jossa olen myös kilpaillut. Ennen sairastumistani harkitsin poliisin ammattia. Sisareni on sairastanut diabetesta lapsesta lähtien ja joutunut teini-iässä joitain kertoja sairaalahoitoon huonon itsehoidon vuoksi. Sairastuin itse insuliinihoitoiseen diabetekseen reilu vuosi sitten.
Oireita oli ollut pidempään, mm. laihduin 10 kg muutamassa kuukaudessa, syke nousi normikävelyssä 120:een, koko ajan oli jano ja ramppasin vessassa. Minua myös väsytti ja näköni muuttui sumeaksi. Jälkeenpäin ihmettelin, kuinka sokea olin oireilleni. Olen ”suomalainen mies”, joka ei mennyt lääkäriin edes vaimon kehotuksesta. Lopulta työterveyslääkärin vastaanotolla verensokerin todettiin olevan yli 30 ja jouduin seuraavana päivänä hakeutumaan päivystykseen heikotuksen vuoksi. Päivystyksestä minut siirrettiin 3 päiväksi osastohoitoon. Sairaalassa ehdin ajatella, että joku sairaus minulla kyllä on ja testien jälkeen tyypin 1 diabetes varmistui. Diabeteksen hoito alkoi heti osastolla, jolla diabeteshoitaja kävi antamassa itsehoito-ohjeita. Osa tiedosta tuli onneksi paperilla, en olisi kaikkea pystynyt heti omaksumaan.
Sairaalasta kotiutumisen jälkeen minulle konkretisoitui, että sairastan parantumatonta sairautta. Muutaman viikon oli epätoivoinen tunne ja velloin itsesäälissä. Sairaslomalla olin 2,5 viikkoa. Ajattelin, miksi minulle tuli tämä sairaus ja miten se vaikuttaa kaikkeen. Voinko tehdä samoja asioita kuin ennenkin. Haaveesta kouluttautua poliisin ammattiin jouduin luopumaan, mikä turhautti. Sairaus vei mahdollisuuden itse valita tulevaisuuden ammatti. Väsymys oli kova sairauden vuoksi ja vastasyntynyt kuopuskin valvotti. Toisaalta vauvaperhearki pakotti suuntaamaan huomiota pois yksin vellomisesta. Koin diabeteshoitajan vastaanotolla, ettei hän voi tietää, että voi jatkaa normaalia elämää, koska ei itse sairasta diabetesta. Keskustelin tuttuni kanssa, joka on sairastanut diabetesta 18-vuotiaasta. Se, mitä kyseisen tuttavan kanssa sain ja mitä olisin kaivannut lisääkin, oli ajatuksien vaihto samaa kokeneen ihmisen kanssa siitä, mitä sairaus konkreettisesti tarkoittaa oman elämän kannalta.
Lähipiirille, harrastekavereille ja työtovereille olen kertonut sairaudesta ja koen saaneeni hyvin tukea. Pidän tärkeänä, että lähipiiri tietää, kuinka toimia, jos jotain itselle sattuisi. Kun sairastumisesta oli kulunut muutama kuukausi ja kun olin itse päässyt ”normitilaan”, huomasin alkaneeni rauhoittelemaan muita, että kyllä tämän sairauden kanssa voi elää.
Olen luonteeltaan rauhallinen, mutta myös itseä kohtaan vaativa. Jos sokerit ovat mitatessa korkealla, koen pettymystä itseeni ja ajattelen, enkö osaakaan hoitaa. Yritän tsempata ennen seuraavaa mittausta, enkä jää pettymyksen tunteeseen kiinni. Sairauteen sopeutumisessa on vaikuttanut paljon se, että elämäntilanne on ollut muutoin tasainen ja ajattelen, että hyvä kun on sairastunut vasta aikuisena ja että diabeteksen hoito on nykyään helppoa, siitä ei ole ”kova vaiva”. Elämä jatkuu normaalisti ja pystyn jo treenaamaankin samalla tasolla kamppailulajia kuin ennen sairastumista. Urheilutaustan vuoksi olen aiemminkin ollut tarkka ruokavalion suhteen ja elintavat ovat olleet kunnossa. Diabeteksen myötä elämääni on tullut vielä enemmän säännönmukaisuutta.