Olin sairastuessani 11 – vuotias, kun Dippi-tutkimukseen liittyvissä verikokeissa huomattiin korkea sokeriarvo. Mitään muita oireita ei ollut. Jatkotutkimuksiin suoraan Tyksiin tutkimuspoliklinikalta ja siellä todettiin diabetes. Olin sairaalassa kaksi päivää, jolloin sain pistosopetuksen. Lähdimme perheen kanssa sairaalasta suoraan jalkapalloturnaukseen. Diabeteksesta en etukäteen tiennyt mitään, kellään sukulaisistakaan ei sairautta ole.
Ajattelin, että nyt tämä sairaus tuli ja tän kanssa on opittava elämään. Opin itsehoidon nopeasti. Lähipiiri suhtautui asiaan hyvin. Parilla läheisellä nuorella on samoihin aikoihin, kuin itsellä, puhjennut sama sairaus. Nuorempana kävin parilla diabetesleirillä, mikä toimi hyvänä ”tukiverkkona” huomaamatta myös myöhemmin. Oli tärkeää nähdä, että diabeetikot ovat tavallisia ihmisiä ja että diabeteksen kanssa menee hyvin.
Teini-iässä ei tullut erityistä kapinavaihetta tai ongelmia sairauden kanssa vaikka välillä ei olisikaan tehnyt mieli sitä hoitaa. Yläasteiässä meni kahdesti taju, kerran ambulanssikin kutsuttiin paikalle. Opin erityisen tarkkaan annostelemaan insuliinin stressaavassa tilanteessa. Sairaus ei ole estänyt kilpa-urheilua, opiskelua, työtä tai matkustelua.
Sairaus on osa itseä. Diabeteksen koen haasteena, en esteenä. Olen löytänyt keinot ja ratkaisut kaikkeen, kuten esim. siihen, kuinka vaihto-oppilaaksi lähtiessä sain tarvitsemani insuliinit mukaan. Elämässä on parhaillaankin paljon sisältöä ja joudun miettimään, kuinka saa kaiken sairauden kanssa järjestetyksi. Päivät vaativat usein vähän etukäteen suunnittelua sillä pitää muistaa pitää kunnon ruokatauot myös kiireen keskellä. Kiireisessä elämässä on tärkeää pitää välipaloja varmuuden vuoksi mukana. Myös säännöllinen elämänrytmi ja etukäteen tilanteisiin varautuminen on tärkeää. Mieli pitää avoinna, eikä saa pelätä mitään!