Meidän perheemme kasvoi nuoruuden aikoina kahdella lapsella, ensimmäinen syntyi vuonna 1985 ja toinen 1988. Odotusaikana minulla todettiin raskausdiabetes, mutta eipä tullut silloin onnen huumassa lotkautettua korvia, kun lääkäri totesi, että tulevaisuudessa riskini sairastua ainakin tyypin 2 diabetekseen on huomattava. Olihan sitä nuori ja lähes kuolematon.
Jäin lapsien myötä mereltä maihin töihin, ja kymmenisen vuotta meni merialan opetustyössä. Verensokerit eivät juuri mielessä olleet, vaikka joskus työterveystarkastuksissa sanottiin, että paastoarvo on hieman koholla, mutta siihen se jäi.
Työterveystarkastus toi järkytyksen
Vuonna 1999 sain valtiolta maista työpaikan, joka oli ”se toiseksi paras vaihtoehto” merielämän jälkeen. Sitä työtä varten haetussa merimieslääkärintodistuksessa olivat vielä verensokeriarvotkin kohdillaan. Uudessa työpaikassa tuli ensimmäinen työterveystarkastus vuonna 2000 lihaskunto testeineen, ja kuinka ollakaan, paastoverensokeri oli 13. Järkytys ja hätä olivat valtavat; kuinka käy uuden työpaikan, joka oli vielä vuorotyötä.
Lääkärin sanat uusien kokeiden jälkeen jäivät ikuisesti mieleen: ”Teillä on kakkostyypin diabetes, mutta sen kanssa pärjää, kun hoito aloitetaan ja hoidatte itsenne”. Olin ( ja olen vieläkin) ylipainoinen, ja laihdutus oli tietenkin se ensimmäinen juttu. Sen jälkeen kysyttiin, oliko suvussa diabetesta. Ja olihan sitä: äidillä, tädilla, enolla, isovanhemmilla. Tunteet, jotka velloivat mielessä, kävivät häpeästä itsesyytösten ja itkun kautta raivoon.
Sinuiksi diabeteksen kanssa
Kerron perheelle ja ystävilleni, että olen sairastunut tyypin 2 diabetekseen. Samalla mietin, että onko minun pakko kertoa pomolle ja työkavereille asiasta, ja jos en kerro, niin katsotaanko se sairauden salaamiseksi työnantajalta. Tuleeko ongelmia töissä verensokereiden suhteen? Nämä ja monet muut kysymykset pyörivät mielessäni. Helpottavaa oli, kun työterveyslääkäri sanoi, että tyypin 2 diabetes ei estä merivalvontatyötä, mutta töissä on tiedettävä, että sairastan sitä. Merille en kuitenkaan enää pääsisi töihin. Niinpä kerroin pomolle ja työkavereille asiasta, ja siltä osin helpotti kovasti. Kukaan ei tuominnut eikä alkanut hössöttää, ja työpaikkakin oli turvattu.
Pääsin Diabetesliiton kurssille Aitolahteen 2000-luvun alkupuolella. Siellä lopullisesti tulin sinuiksi diabetekseni kanssa. Kurssilla ei syyllistetty, ei kysytty, miksi olet noin lihava tai mitkä ne elintavat olivatkaan olleet, koska olin sairastunut. Pärjäsin pillerilääkityksellä kahdeksan vuotta, sitten tuli pitkävaikutteinen insuliini, ja seitsemän vuotta sitten pikainsuliini. Victozaa (GLP-1-valmiste, liraglutidi) käytin jonkun aikaa, mutta se ei sopinut mahavaivojen takia. Nyt on ollut Ozempic (GLP-1-valmiste, semaglutidi) lähes vuoden käytössä, ja se on auttanut painonhallinnassa. Missimittoihin en ikinä pääse, mutta sarja ”alle satakiloiset” riittää minulle.
Ei maailma kaadu diabetekseen
Onnekseni en ole piikkikammoinen. Monipistoshoidon aikoinaan alkaessa kerroin tyypin 1 diabetesta sairastavalle ystävälleni tasapainoilevani nyt myös monipistoshoidon kanssa. Siihen hän totesi, että insuliini on hyvä keksintö, mutta nämä meidän verensokerimme ovat sellaisia, että tasapainoon vaikuttaa myös onko Niagarassa tarpeeksi vettä, mikä on presidentin lippahatun asento tai kuinka kovasti sattuu tuulemaan.
Eläkeläisenä on aikaa harrastaa ja on antoisaa toimia Diabetesliiton vertaistukijana. Koirahulluna ihmisenä koulutin itselleni myös hypokoiran, joka pitää huolta, etteivät verensokerit laske liian alas tai nouse liian korkealle. Herättää hilpeyttä, kun esimerkiksi kylässä kahvipöydän antimia nauttiessa koira alkaa ilmaista liian korkealle kohoavaa verensokeria. Siihen totean, että nyt se kertoo, että olen syönyt tarpeeksi.
Vaikka on näitä särkyjä ja kolotuksia, olen oppinut, että ei diabetes ole maailmanloppu, ja jos asiaa jäisi koko ajan märehtimään, niin ei sitä uskaltaisi edes elää!