Tarina ajoluvan menetyksestä

Aivoinfarktin seurauksena määrätään tavallisesti kolmen kuukauden ajokielto. Jos infarkti on aiheuttanut näkökenttäpuutoksen, ajokielto on yleensä pidempi, useimmiten jopa pysyvä.

 

Sain aivoinfarktin tammikuussa 2017. Näkökentästä pimeni oikea puoli. Ensimmäisiä sairaalan ensiavussa minulle kerrottuja asioita oli autolla-ajoluvan määräaikainen menetys ja mahdollisuus pysyvään ajoluvan menetykseen. Sillä hetkellä asia tuntui jokseenkin yhdentekevältä – infarktin muut seuraukset olivat vielä selvittämättä ja ajatukset jossain ihan muualla. Toivuin kuitenkin ennalleni, paitsi että näkökentän oikeaan yläsektoriin jäi pienehkö puutosalue.

Joitakin kuukausia myöhemmin kävin näkökenttätesteissä. Ajoluvan kannalta tärkeitä ovat puutosalueen koko ja sijainti. Olin toiveikas ajokiellon päättymisestä, tunsin olevani täysin kyvykäs ajamaan autoa. Olin pyöräillyt parisataa tuntia kevään aikana ilman mitään ongelmia tai vaaratilanteita. Autossa istuessani koin näkeväni kaiken. Myös neuropsykologin arvio tuki luvan palauttamista.


Ajokieltoa ei purettu. Puutosalueen koko sinänsä ei ollut ongelma, mutta se sijaitsi osittain 20:n asteen kartion sisällä – siis liian lähellä tarkan näön aluetta näkökentän keskellä – ja sillä perusteella ajokieltoa jatkettiin. Yllä olevassa "esterman"-testituloksessa – joka vastaa omaa kokemustani puutoksesta varsin hyvin - mustat neliöt kuvaavat puutosaluetta. Kuvassa kehät ovat kymmenen asteen välein. Käytännössä ajokielto muuttui pysyväksi, koska näkökenttäpuutokset paranevat huonosti jos ollenkaan, varsinkaan enää puolen vuoden kuluttua ja sen jälkeen infarktista. Omalla kohdallani suurin paraneminen tapahtui ensimmäisten tuntien aikana ensiavussa. 

Jos ainut seuraus aivoinfarktista on ajoluvan menetys, pitäisi olla kiitollinen. Näin asiaa järkeilin itselleni. Mutta kun se jäi konkreettisimmaksi seuraukseksi, jäi se myös kaivertamaan mieltä. Menetinkö ajoluvan jonkin yleisen periaatteen vuoksi? Onko todella niin, että jokin näkökenttätesteri on todistusvoimaisempi kuin parinsadan tunnin empiirinen testaus liikenteessä polkupyörällä? Jos kaikki Suomen 3,7 miljoonaa ajokortin haltijaa olisi laitettu vaikka minkälaiseen ajokokeeseen, olisin edelleenkin odottanut sijoittuvani parempaan puoliskoon. Ongelmani oli siis siinä, että koin olevani täysikykyinen, mutta ajolupakriteereiden mukaan en ollut. Jos koko oikea puoli näkökentästäni olisi jäänyt puuttumaan, asia olisi ollut minullekin hyvin selkeä ja helpompi hyväksyä.

Ajoluvan peruuntumisen hyväksymisessä on eri tasoja. Pitää hyväksyä diagnoosi, testitulokset, ajolupakriteerit, ja niitä seuraava päätös. Ja sitten pitää hyväksyä itse ajamattomuuden seuraamukset: päivittäisen liikkumisen muuttuminen, ehkä ammatin vaihto, sekä hyvinkin monenlaisten pikkuasioiden hankaloituminen. Esimerkiksi mökkeily: mökilleni pääsen julkisellakin liikenteellä kolmessa tunnissa, kun omalla autolla siihen menee kolme varttia. Jos olisin rakentanut elämäni julkisen liikenteen varaan, se olisi aika erilaista. Tuskin olisi mökkiäkään. Toki tilalla olisi jotain muuta, mutta nyt sitä yrittää pitää kiinni autoilijan elämäntyylistä, mikä ei tietenkään onnistu. Monen asian pitää muuttua. Ja muutos, kun se tulee määrättynä, ottaa joskus koville.

Nyt tätä kirjoittaessani olen jo kutakuinkin sopeutunut tilanteeseen. Olenhan jo jäämässä pois työelämästä ja puolisollani on ajokortti, joten sopeutumisen ei olisi pitänytkään olla kovin vaikeaa. Monella muulla tilanne on paljon hankalampi. Rationaalinen puoleni hyväksyy tapahtuneen, mutta emotionaalinen puoli vielä haraa vastaan.

Kuulin, että ajokieltoja määräävät lääkärit saavat jopa tappouhkauksia. Kukaan ei liene toteuttanut uhkaustaan, mutta tuollainen tuomittava menettely kuvastaa tilanteen herkkyyttä. Ajokielto voi olla jollekulle elämää suurempi kysymys. Kun ajokielto asetetaan, autoilijan pitäisi tarvittaessa saada selkeät ja uskottavat perustelut kiellolle. Pelkkä viittaus liikenneturvallisuuteen ei riitä. Jokainen autoilija joutuu arvioimaan ajokuntoaan aina ajamaan lähtiessään. Riskitöntä autoilijaa ei ole olemassakaan, joten ylimalkainen lisääntyneeseen riskiin vetoaminen ei välttämättä vakuuta. Yksi puoli ongelmasta lienee siinä, että näkökenttäpuutos on osittainen, enemmän tai vähemmän haittaava harmaa muuttuja, kun taas ajokielto on mustavalkoinen, joko sitä ei ole ollenkaan tai se on aina ja kaikkialla voimassa koskien kaikkia ajoneuvoja ja kaikkia käyttötarkoituksia. Ajokielto toteutetaan enemmänkin yksinkertaisen sääntötulkinnan ja helpon valvonnan kuin potilaan ehdoilla. Lääkäri on kuitenkin viestintuoja, jota ei pidä ampua. Trafin ohje ajokyvyn arvioinnista (katso jäljempänä) on näkökenttäpuutoksesta kärsivälle hyvin tiukka.

 

Mitä näkökenttäpuutos on?

Ihminen katsoo eteenpäin. Täydestä 360 asteen pallomaisesta näkökentästä ihminen näkee parhaimmillaan ehkä kolmanneksen. Täyteen havainnointiin tarvitaan silmien ja pään kääntelyä. Kaiken voi nähdä, mutta kaikkea ei voi nähdä yhtaikaa. Näkökenttäpuutos leikkaa tuosta 360 asteen kolmanneksesta vielä jotain pois. Ellei puutos ole ihan keskellä näkökenttää, edelleenkin näkee kaiken, mutta vieläkin vähemmän yhtaikaa. Puutoskohdasta puuttuu kaikki, samoin kuin normaalistikaan näkevä ei näe taakseen. Puutoskohdassa ei ole mitään mustaa aukkoa. 


Vasarahailla ei ole näkökenttäpuutosta


Oma puutokseni on oikealla ylhäällä, joten liikkumisen ja kaikenlaisen tekemisen kannalta se ei juurikaan haittaa. Pyöräillessä olen nostanut katsetta jonkin verran – ajoasento houkuttaa katsomaan muutaman metrin päähän, mutta silloin puutosalue laskeutuu haittaavan alas. Autossa istuessa näin ei käy, ajoasento on erilainen. Itse asiassa autossa etupenkillä kyydissä olo on erityisen nautinnollista, koska tuntuu siltä, että ihmeparantuminen on tapahtunut. Olen kohdallani havainnut, että kääntäessäni päätäni tai silmiäni oikealta vasemmalle näen paremmin kuin toiseen suuntaan katsellessani: jo nähty maisema ikään kuin liukuu puutosalueen yli huomaamatta. Sama ilmiö tapahtuu autoillessa. Muutenkin saattaa mennä pitkiäkin aikoja puutoksen mitenkään häiritsemättä. Kyse lienee toisaalta tottumisesta, adaptaatiosta, toisaalta kompensoimisesta eli silmien käyttötottumuksen muuttamisesta. Olen vahvasti sitä mieltä, että näkeminen on tekniikkalaji, jossa monenlaisia puutteita oppii kompensoimaan. Olisi hyvä, jos ajokyvyn arviointiohjeessa voitaisiin ottaa tämäkin puoli huomioon.

 

Ajokyvyn tulkintaohje

Trafin ohje (Ajoterveyden  arviointiohjeet lääkäreille) on lähes puolisataasivuinen dokumentti, joka uhraa näkökenttäpuutokselle varsin paljon palstatilaa. Suosittelen lukemaan koko jutun. Tähän on lainattu vain kaikkein keskeisimmät kohdat.

Aivoverenkierron sairaudesta johtuva näkökenttäpuutos aiheuttaa yleensä ajokiellon. Tästä voidaan poiketa vain ryhmän 1 kuljettajilla, mikäli näkökenttäpuutos ei ylitä neljännestä, jos sekä neurologi että silmälääkäri tätä puoltavat, ja tutkittava lisäksi suorittaa ajokokeen hyväksyttävästi. Mikäli vähäiseenkään näkökenttäpuutokseen liittyy hahmotusvaikeutta, ei ajolupaa voida myöntää.

Molempien silmien yhteisen vaakasuoran näkökentän on oltava vähintään 120 astetta. Näkökentän laajuuden tulee olla vähintään 50 astetta vasemmalle ja oikealle sekä 20 astetta yläsuuntaan ja alasuuntaan. Näkökentän keskialueella 20 asteen säteellä keskipisteestä ei saa olla absoluuttisia puutoksia. (Ajokorttiryhmä-1)

Kun näkökenttäpuutos johtuu neurologisesta sairaudesta (esim. aivoinfarkti), tarvitaan silmätautien erikoislääkärin lausunnon lisäksi neurologian erikoislääkärin lausunto. Neurologisessa selvittelyssä on lisäksi otettava huomioon erityisesti neuropsykologisen tutkimuksen tulokset. Jos neurologisesta sairaudesta aiheutuu edellä ryhmien 1 ja 2 kohdalla mainittu näkökenttäpuutos ja lisäksi todetaan neuropsykologisessa tutkimuksessa lieväkin sairaudesta johtuva kognitiivinen puutos, eivät ajoterveysvaatimukset täyty. Neurologisesta syystä johtuva homonyymi hemianopia (puolikenttäpuutos) tai quadrantanopia (neljänneskenttäpuutos) on pääsääntöisesti ajoeste.

Summa summarum: näkökenttäpuutoksen pitää olla todella merkityksetön, taustapeilistä roikkuvia karvanoppia selvästi pienempi, jotta ajolupa säilyy! Tämä on hyvä ymmärtää, kun on menossa näkökenttätesteihin, ettei elättele turhia toiveita ajoluvan palautumisesta.